Kristus nousi kuolleista! Kiitos samoin!

Olen aiemminkin kirjoittanut kirkollisista tavoista, joita etenkin meillä ortodoksisessa kirkossa on riittämiin. Tavat eivät ole vain ”vanhoja tapoja” ilman merkitystä, vaan jokainen ristinmerkki ja maahan kumarrus sisältää teologisen merkityksen, toki monen liturgisen tavan teologinen sisältö saattaa jäädä usein tuntemattomaksi.

Kirkollisten tapojen keskeisin tekijä on tehdä usko, siis se mihin minä uskon ja mikä minulle on tärkeää, näkyväksi – ei korostuneesti, vaan luontevasti, luonnollisena elämäämme kuuluvana asiana.

Elämme kirkollista juhlakautta eli pääsiäisen kirkasta juhlaa. Ortodoksiseen pääsiäiskauden tapakulttuuriin kuuluu olennaisena asiana kirkkokansaa huudattaminen ja toinen toistamme tervehtiminen sanoilla: Kristus nousi kuolleista!, johon toinen vastaa Totisesti nousi!

Vastaaminen tähän pääsiäistervehdykseen ei ole helppoa sille, joka ei tunne kirkkomme tapaa. Se on samanlainen tilanne, kuten kävi itselleni muutama vuosi sitten vapaaseurakunnan tilaisuudessa. Tervehtiessä minulle sanottiin Herran rauhaa ja minä sopertelin jotain vastaukseksi. Tilaisuudessa sanoin, etten tunne kirkkonne tapoja, joten auttakaa minua, miten jatkossa vastaan tervehdykseen. Herran rauhaa minua opastettiin.

Pääsiäistervehdyksen vastausten kirjo on suuri. Top 4 -listassa ovat seuraavat:

Kristus nousi kuolleista!
-Kiitos samoin!
-Fiksusti tehty!
-Totisesti on ylösnoussut!
-Vai niin.

Tärkeintähän kuitenkin on se, että varsinainen asia tulee selväksi.

isä Harri Peiponen
Kirjoittaja työskentelee pappina Kuopion ortodoksisessa seurakunnassa. Aiemmin hän on työskennellyt mm. tiedottajana ja arkkipiispan sihteerinä Suomen ortodoksisessa kirkollishallituksessa

Kommentit

  • plokkariukki

    Juuri niinkuin isä-Harri tuo esille, usein me häkellymme ja suorastaan pelkäämme toimivamme väärin törmätessämme erilaisiin kirkollisiin ja hengellisiin tapoihin ja tottumuksiin. Näissä jokaisella populalla, kirkolla, jopa paikkakunnalla on omat “temppunsa”, osalla siksi, että erotetaan, erotutaan muusta, harvemmin jopa vääräuskoisten joukosta. Suurimmalta osin tavat ja käytös vain periytyvät ja jäävät elämään omaa elämäänsä, jopa rikastuttamaan hengellistä kulttuuria. Entisenä srk:n työntekijänä olen joutunut lukemattomia kertoja kertomaan, opastamaan, jopa oikomaan erilaisia, vääriäkin käsityksiä ja mitä ihmeellisempiä luuloja, kuinka jossakin tilanteessa ja paikassa tulee toimia ja toimitaan. Ei se niin nuukaa ole, jos ei tahallaan riko, vastoin hyviä ja kohteliaita tapoja jotakin “esitystä” tai tilaisuutta. Kysyvä ei tieltä eksy, sitä varten on seurakunnissakin erilaisia työntekijöitä, tavat ja koukerot tietäviä kokeneempia kanssaihmisiä. Rohkeasti vaan kirkkoihin ja erilaisiin hengellisiin tapahtumiin! Ei ne sielläkään purematta niele.

  • Eino J. (maallikkona)

    Kuulun tuohon “vai niin” -joukkoon, mikäli muistan oikein, mitä pari kertaa naapureille olen vastannut.

    Lueskelin hiljattain tanskalaisen ortodoksipapin 1940-luvun kirjan suomennosta Idän ortodoksisesta kirkosta. Hän selostaa eri uskontokuntien eroja ja lähinnä länsimaissa toimivaa ortodoksisuutta (painettu muuten Kuopiossa!).
    Uskontokuntien ja kirkollisten tapojen “jako” itäiseen ja läntiseen alkoi kirjoittajalla tietenkin kristinuskon muodostumisen jälkeen, ehkä jyrkimmin 1100-luvun ristiretkistä, jolloin Konstanttinopolin väkeä surmattiin ja ryöstettiin. Mutta, oikeastaan jako juontaa juurensa jo siihen, kun Rooma jakoi kahden konsulin vallan itään ja länteen. Suomessa tämä Rooman keisarikunnan jako vaikuttaa edelleen – itäisestä kirkosta vaikuttaa kuitenkin hiljalleen tulevan läntinen kirkkokunta läntisten kirkkokuntien joukkoon, mitä ekumeenista yhteiseloa varmaan tämäkin plogipalsta osaltaan edistää – tekee toistemme tapoja tunnetuksi – oikein hyvä!

Jätä kommentti

*