Uusi kirjoittaja täällä huutelee ja aloittaa jokseenkin monimuotoisella kysymyksellä. Kysymyksellä, joka omassa elämässäni on lapsen sairauden kautta ollut esillä ihan liian usein. Kysymyksellä, joka lapsiperheköyhyyden ja kahtia jakautuvan yhteiskuntamme kohdalla yhä useammin kuuluu, liiankin monelta taholla. En tässä ensimmäisessä kirjoituksessani kuitenkaan lähde merta edemmäksi kalaan, vaan puhun omasta kokemuksesta ja juuri tämän keskiviikko illan tunteista ja tunnelmasta. Ja puhun sitä meren äärellä, pikitien päässä, isolla kirkolla.

Ajelin aamulla esikoiseni kanssa tänne Helsinkiin ja juuri nyt istumme upean Ronald McDonald Lastentalosäätiön keltaisen huvilan yhdessä huoneessa, Mehiläinen nimeltään. Nettisivuillaan tämä talo lupaa: Ronald McDonald Talo pitää huolta perheestä! (Talon perusajatuksena on tarjota kodinomainen majoitus lapsen lähellä lapsen ollessa sairaalahoidossa HYKS Lastenklinikalla tai Lastenlinnassa. Hoidon aikana koko perhe voi asua sairaalan läheisyydessä Meilahden huvila-alueella, eikä heidän muiden huolien lisäksi tarvitse huolehtia asumisestaan. Talon virallisia avajaisia vietettiin 14.3.2002 ja vuosittain Talossa yöpyy noin 400 perhettä.) Aamulla suuntaamme Lastenklinikalle kontrolleihin.

Tämä talo on meille nostalginen. Kymmenisen vuotta sitten vietimme täällä useita kuukausia. Ja silloin oli oikeasti se tunne että talo PITI meistä vanhemmista huolta. Antoi rauhan illalla. Vertaistukea halutessa. Oman huoneen missä itkeä pelkoja. Saunan, luettuja ja lukemattomia kirjoja, paikan kokkailla jos kerkesi ja myös paikan, missä lapsen voitettua taistelut taas siltä erää, harjoitella yhdessäoloa ennen omaan kotiin lähtöä. On oikeasti onni olla täällä myös tänään, tällä kertaa vain yhden yön ajan. Ennnekaikkea on suunnaton kiitollisuus siitä, että lapsemme elää tänäänkin. Tämä talo on nähnyt paljon surullisiakin loppuja.

Lapsen, tai jonkun muun perheenjäsenen sairastuessa tai kuollessa, ei aina niitä huolenpitäjiä tahdo löytyä. Vaikka järjestelmämme onneksi toimii niin ettei ketään, ainakaan tietoisesti, jätetä hoitamatta, niin matkalla tulee vastaan paljon sellaista, johon esimerkiksi rahallista tukea ei meinaa saada mistään. Puhumattakaan monesta muusta tuesta vaikkapa henkisellä puolella. Tämä on asia johon aion palata myöhemmissä kirjoituksissani. Tämä ON asia, josta ei voi puhua liikaa.

Onneksi on paljon tahoja, jotka tekevät vilpitöntä työtä perheiden jaksamisen eteen. Onneksi on kuitenkin toimiva yhteiskunta, seurakunnat ja diakoniatyö, järjestöt ja ennenkaikkea ihmiset, jotka katsovat ympärilleen. Ja osallistuvat!

Kiitos kun saan aloittaa tämän ristiretken kanssanne. Onnenpisaroita tähän vuoteen ihan jokaiselle!

Katja Saraketo, Varkauden ev.lut seurakunnan luottamushenkilö