Kun sanoja ei ole

En osaa aina sanoa oikeita sanoja. En kysyä toivomiasi kysymyksiä. En kuunnella huoliasi rivien välistä, enkä olla hiljaa silloin, kun tarvitset enemmän olkapäätä kuin valmiita vastauksia. En osaa pukea sanoiksi pahaa oloani ilman, että loukkaan sinua. En osaa hillitä itseäni.

Sinä et osaa olla minulle aina turvallinen syli, jota tarvitsisin kipeimmin. Puolustaudut täydellä aseistuksella kuin vihollista vastaan, jos koet itsesi syytetyksi. Osaat sivaltaa haavani auki. Syljet kasvoilleni anteeksi pyytämättä.

Kun omat sanat ja voimat loppuvat, joku on usein jo pukenut ajatukset lohduttaviksi säveliksi ja sanoiksi. Emme tunne olevamme niin yksin, kun annamme musiikin sivellä suruja sielustamme. ”Puoltakaan en sun kivustas voi tietää. Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää. Mut joku aamu, mä tiedän sen, sä heräät huomaamaan: sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan.”  Jokaisella meistä on omanlaiset kivut kannettavanamme, eikä niitä voi mitata tai vertailla keskenään. Kaikki taakat kevenevät hetkeksi kun ne voi jakaa jonkun kanssa.

Jumalanpalveluksissa seurakunta yhtyy laulullaan vuosisatoja vanhoihin virsiin, jotka ovat saaneet lohduttaa jo useita sukupolvia ennen meitä ja vielä meidän jälkeemmekin. Eräässä lempivirressäni lauletaan: ”Nyt ehkä huokaat alla surun: ’Jo minut Herra hylkäsi.’ Vaan taas hän poistaa murheen sumun ja olet vielä rakkaampi. On aika täällä vaihtuva, myös murhepäivä loppuva.” Tämä 1600-luvulta peräisin oleva virsi sanoittaa suruja ajankohtaisesti tänäänkin. En ole sittenkään yksin.

Osaisimmepa kohdata lähimmäisemme lämpimästi ja kulkea toistemme rinnalla keventämässä kuormaa, keskeneräisinä ja epätäydellisinä, edes pienen matkan kerrallaan. Siihen ei tarvita aina edes sanoja.

 

 

Riikka Räihä, Kuopion tuomiokirkkoseurakunnan kanttori

Jätä kommentti

*