Eikö aikani täynnä jo ois?” Uskon, että toive on kuultu, mutta kun aika ei ole vielä täynnä. Kun on kokemus siitä, että elämältä on saanut kaiken ja sille antanut kaikkensa. Kun elämä on enää henkäyksiä vaille valmis. Kun elämä väsyttää. Jäljelle jää vain toive; haluan jo pois täältä. Mitä vastata ihmisille, jonka elämän nälkä on sammunut jo aikapäiviä sitten? Ihmiselle, joka kyselee mikä tarkoitus tällä kaikella on, miksi elämä jatkuu vaikkei haluja sen ylläpitämiseen enää ole. Ihmiselle, joka puristaa lujasti kädestä ja vaatii jäämään vierelleen, kun kukaan ei käy luona; istahda edes hetken vertaa vierellä, kuuntele eletyn elämän viisautta, ole ihminen ihmiselle.
Uuden vuoden kynnyksellä joillain on tapana tehdä lupauksia tulevalle. Jospa tämän vuoden alkajaisiksi lupaisin kohdata lähimmäiseni, vaikka naapurissa yksinäisyydessä elävän vanhuksen. Vähintäänkin hymyllä ja tervehdyksellä. Tai jospa antaisin aikaani niin paljon, että viipyisin hetken vierellä, kuuntelisin ja jakaisin arjen iloja ja suruja. Varsinkin silloin kun kukaan muu ei käy ja ole läsnä.
Jokaisen kristityn tehtävä on rakastaa lähimmäistä. Rakkauden teko kantaa ihan jokaista meitä elämässä eteenpäin. Haluan ajatella vielä laajemmin: jokaisen maailman ihmisen tehtävä on rakastaa lähimmäistä, olipa kristitty tai ei. Sen lisäksi, että meistä kuka tahansa voisi olla ystävänä ikäihmiselle, uskon, että näillä elämän kokemuksella ja viisaudella varustetuilla ikäihmisillä olisi paljon annettavaa myös kotimaahamme saapuneille turvapaikanhakijoille. Vastavuoroinen kohdatuksi, nähdyksi ja kuulluksi tuleminen, parhaassa tapauksessa jopa pitkäaikainen ystävyys voi saada alkunsa.
”Olen jo nähnyt tämän elämän, kaiken sain ja vielä enemmän,” jatkaa Arttu Wiskari laulussaan. Tätä laulussakin kuultavaa elämän näkyä ja kokemusta saan olla kutsuttu kuulemaan. Erityisesti elämän varjoja ja yksinäisyyttä, mutta myös sen viimeisiä hengen vetoja kohtaan työssäni diakonian kentällä. Halu olla läsnä on vahva yksinäisyydessä, elämän aallokoissa ja siellä missä kipu kohtaa; kun elämän viimeisillä henkäyksillä puristamme toistemme käsistä, hiljennymme, olemme Luojan käsivarsilla. Eikä kumpikaan ole yksin.
Hanna Kytölä
Kirjoittaja on diakoniatyöntekijä Joroisten seurakunnasta.
Tuula Kyyrönen
Kiitos kun nostit tärkeän asian esille!
Yksinäisyys on meidän vakavin sairautemme. Eikä se ole kenestäkään kaukana tässä pärjäämisen kulttuurissa, ainakin hetkittäin, väsyneenä ja yön hiljaisina hetkinä.
Olemme niin kiireisiä, suoritus- ja selviytymiskeskeisiä, ettemme ehdi tervehtiä tai hymyillä, saatikka kysyä: mitä kuuluu? Jos pysähtyisimme, kuuntelisimme, kohtaisimme.
Kyse on enemmän asenteesta ja pienistä teoista.
Mikä siis estää, vaikka tekisimme hyvää myös itsellemme? Oma näkyväksi tuleminen? Omien varjojen kohtaaminen?
”Joka päivä on armo uus”, voin aloittaa alusta, ”joku muu ” tekee omat ratkaisunsa.