Matkalla perille

Olen odottanut jo kauan eläväisen elämäni alkavan asettua arkisesti aloilleen. Kolmiodraamani Savon, Keski-Pohjanmaan ja Lapin välillä on kuljettanut vihaiselta myyrältä näyttävää, upouutta kulkupeliäni kolmessa kuukaudessa kohta 10 000 km. Niin monta tuntia kärsimättömänä matkalla jonnekin, etten uskalla edes laskea siihen kulunutta aikaa.

Odottavan aika on pitkä, mutta mitä minä odotan? Miksi olen niin kärsimätön ja mitä kärsimättömyys oikeastaan edes on? Onko se tyytymättömyyttä nykyiseen hetkeen? Onko se sitä, että odotan pääseväni perille ja mikä on lopulta perillä?

Sain sunnuntaina tiedon, että rakas mummoni oli viety ambulanssilla sairaalaan. Hän oli saanut vakavan sydänkohtauksen. Sydänvalvontayksikön laitteiden keskellä sitkeä sisupussi-mummo näytti yhtäkkiä pieneltä ja hauraalta. Oliko 91-vuotias mummoni pääsemässä perille?

Ajatus rakkaan läheisen vakavasta tilasta pysäyttää. Onko kaikki tämä kiirehtiminen ja kärsimättömyys tapa paeta läsnäoloa tässä hetkessä, vai onko sille todelliset syyt?

Milloin minä olen perillä ja onko sinne kiire? Voisinko pysähtyä matkalla useammin?

 

 

 

Riikka Haapamäki, Kuopion tuomiokirkkoseurakunnan kanttori

Jätä kommentti

*