Menneisyys aisteissamme

Tuoksut auttavat muistamaan asioita menneisyydestä paremmin kuin valokuva. Lapsuuden tuoksut ovat painuneet aivojen muistilokeroihin ja tallentuneet sinne. Tuoksumuistot haalistuvat hitaammin kuin näkö- ja kuuloaistiin liittyvät.

Jokainen ortodoksisessa kirkossa käynyt tietää, että siellä tuoksuu erityiseltä. Juutalaisuudesta peräisin oleva tapa käyttää suitsukkeita rukouksen symbolina on oleellinen osa jumalanpalvelusta. Suitsukkeen tuoksuissa on eroja kuten hajuvesissäkin. Kirkon käyttämät suitsukkeet eivät ole lehmänlantatikkuja vaan pihkaa, joka on maustettu luonnon tuoksuilla. Savu syntyy pihkan sulaessa hiilen päälle.

Opin kirkkotuoksun merkityksen edesmenneeltä sokealta ystävältäni. Hänelle oli tärkeää haistaa, että hän oli kirkossa. Itäisen, konservatiivisena pidetyn kirkon pedagogiikka on moderni. Idässä on jo ammoin opittu ymmärtämään, että ihmisellä on useita aisteja ja pyhyyttä voi kokea monin eri tavoin. Sokea voi haistaa suitsukkeessa rukouksen läsnäolon. ”Nouskoon minun rukoukseni kuten suitsutusavu sinun kasvojesi eteen”. Kuulovammaiselle ikonien pyhät tapahtumat ovat kuin kuultua Sanaa. Ikoni on kirkon opin kuvallinen ilmaisu ja siksi tärkeä myös kouluopetuksessa.

Onko ihmisellä tunneälyn lisäksi muistoäly, joka säilyttää historiamme vaiheita muistissamme aistien kautta? Näin kesällä kuinka sukuseurassa puolustettiin ajatusta raivata rajantakaiseen Karjalaan jääneen kotiseudun vesakkoja. Joku yritti sanoa sekaan jonkun järkiperustelun. ”Se on vieraan maata nykyisin”. Se ei riittänyt perusteeksi vaan kotiseutumatkaa puuhattiin ja raivauskalustoa pohdittiin. Voikohan sitä Venäjän rajan yli mennä sahojen ja vesureiden kanssa? Se voitaisiin tulkita provokaatioksi.

Karjala on säilynyt muistoissa vahvana. Vanhat ihmiset muistavat käkien kukkumisen ja luonnon tuoksut. Oma mammani puhui usein, kuinka heillä aina laulu raikui työtä tehtäessä. Tuntuu kuin Karjalassa olisi ollut poikkeuksellinen ääni- ja tuoksumaailma. Se vetää yhä.

Ihmisten tunteita ei pidä väheksyä, vaikka tämä aika ihannoi järki-ihmisiä. Ortodoksisen kirkon päättäjät tekivät järkeen perustuvan ratkaisun. Arkkipiispan istuin pitää siirtää Helsinkiin, sillä siellä asuu puolet Suomen ortodokseista. Perinteisesti, mutta ei välttämättä, arkkipiispan istuin on ollut pääkaupungissa. Päätös tulee ilmeisesti menemään läpi kirkolliskokouksessa nuijan kopautuksella. Päättäjät ovat enimmäkseen järki-ihmisiä.

Vanhoille evakoille arkkipiispan läsnäolo Sisä-Suomessa edustaa karjalaisuutta. Ortodoksisen kirkon arkkipiispan virkanimike on Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa. Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa-virkanimessä ei ole juuria. Ortodoksinen usko tuli Suomeen Karjalan kautta ja oli pitkään vain Suomen itäisen osan uskonto.

Nimiasiaa ei ole vielä päätetty. Uskoisin evakoille tuovan lohtua, jos Karjala jää virkanimeen joko arkkipiispalle tai Kuopioon tulevalle toimenhoitajalle.

 

Sirpa Okulov

kasvatusasiain koordinaattori

Suomen ortodoksinen kirkko

KUVA: Kuopion Kreikan Ystävien lahjoittaman pihjalan istuttaminen arkkipiispan tsasounalle.

Jätä kommentti

*