Mitä historia opettaa?

Suomi on satavuotias. Takana on nousujohteinen kehitys. Moni ei olisi uskonut vielä sata vuotta sitten, että Suomi olisi joskus koulutuksen kärkimaa ja monessa asiassa maailman huippuluokkaa. Kansalaissotien aikaan olisi naurettu ajatukselle, että olisimme joskus tilastollisesti yksi maailman onnellisimmista kansoista.

Suomen ortodoksinen kirkko sai itsenäisyyden hiukan kotimaata myöhemmin. Valtio tunnusti Suomen ortodoksisen hiippakunnan kirkoksi vuonna 1918 ja virallisen aseman kirkkona saimme vuonna 1923 Konstantinopolin suojissa.

Hyvin on selvinnyt ortodoksinen kirkkokin sodista huolimatta. Sata vuotta sitten ortodoksit asuivat pääasiassa Itä-Suomessa ja Karjalassa. Valta-alueet menetettiin sotakorvauksina ja kirkot jäivät naapurille. Kirkosta erottiin joukolla. Venäläistaustaisia ja erikoisia sukunimiä suomennettiin. Okulovkin muuttui Ojasalmeksi muutamilla. Tämä oli pakkointegraatiota. Omasta kulttuurista oli luovuttava. Kuopion katedraali oli kansan suussa ryssän kirkko. Nyt sekin nimitys on muuttunut kulttuuriksi, sodan jälkeen se ei naurattanut.

Myös upeasta Vanhasta-Valamosta piti lähteä, pakata tavarat ja siirtyä huomattavasti vaatimattomampiin oloihin Heinävedelle. Tito Colliander kuvaa eräässä teoksessaan, kuinka vanhojen ja sairaiden munkkien valitus kuului keljoista. Hoitajiakaan ei ollut ja veljestöä haudattiin yksi toisensa jälkeen. Näytti, että luostaritoiminta sammuu.

Mitä pakkointegraatiosta jäi käteen? Jo muutama vuosikymmen sitten ortodoksiseen kirkkoon alkoi liittyä jäseniä, joiden vanhemmat tai isovanhemmat olivat olleet ortodokseja. Poikkeuksetta suku on iloinnut paluusta juurille.

Olen ihmetellyt, miksi karjalaisten evakkojen kohtelusta ei oteta oppia tämän päivän ”evakkojen” kotoutuksessa? Uskonnon ja kulttuurin pilkkaamisesta seurasi Karjalan evakoille katkeroitumista. Eräät, jotka eivät uskonnostaan luopuneet, eivät ole kovin ekumeenisia. Kun ihminen ajetaan nurkkaan, hän joutuu siilipuolustukseen. Tällainen kehitys ei ole hyväksi.

Suomalainen lainsäätäjä on ollut ymmärtäväinen vähemmistön tarpeita kohtaan monissa asioissa. Suomen kouluissa voi opiskella myös omaa uskontoa ja kulttuuria muiden uskontojen ja katsomusten lisäksi. Se tukee sopeutumista. Omaa kulttuuritaustaa ei tarvitse piilotella.

Eräissä paikoissa Suomea on ryhdytty pakkointegraatioon eikä oppilaille ole annettu heille lain mukaan kuuluvaa opetusta. Se on surullista sekä lasten että huoltajien näkökulmasta. Eräät ovat luopuneet kirkosta tästä syystä. On helpompaa kuulua enemmistöön.

Vanhat ihmiset haikailevat menneitä aikoja. Itse toivon, ettei palattaisi sodan jälkeisiin tunnelmiin, jossa osa väestöstä tunsi toiseutta. Monokulttuuriin ei ole paluuta postmodernissa yhteiskunnassa.

Sirpa Okulov

kasvatusasiain koordinaattori

Suomen ortodoksinen kirkko

 

 

 

 

Jätä kommentti

*