Muistojen uumenissa

Kirsti Tapanainen

Syntymäpäiväsankari istuu tuolissaan iloisena, uusi virkattu myssy päässään. Hän hymyilee lähes hampaattomalla suullaan hämmentyneesti: hän ei täysin hahmota, mistä tässä tilaisuudessa oikein on kyse. Täytekakun syönti ei aivan onnistu, joten tarvitaan apua. Kakku kuitenkin maistuu ja sankari tapailee sanoja ilmaistakseen tyytyväisyyttään. Kuulijat arvuuttelevat innolla, mitä hän tahtoo sanoa. Sankari täyttää 91 vuotta.

Ihmisen elämän alku- ja loppuvuosissa on joskus häkellyttävää samankaltaisuutta, erityisesti muistisairaiden kohdalla. Yksivuotiaan synttäreillä edessä on vuosia, joista vielä ei tiedetä mitään; 90 vuotta myöhemmin nuo eletyt vuodet ovat voineet haihtua mielestä ja jäljellä on vain häivähdyksiä. – Mutta johonkin muistin lokeroihin on tallentunut lauluja, runoja ja virsiä. Moni vanhus alkaa yllättäen veisata mukana tuttua virttä täysin virheettä. Samoin Isä meidän -rukous soljuu sujuvasti, iltarukouksesta puhumattakaan. Nämä kaikki tuovat mieleen turvallisuudentunteen ja ainakin hetken ajan tilanne on hallinnassa ja palaset kohdallaan.

Nykyiset yksivuotiaat tarvitsevatkin muistinsa tukipuiksi lauluja, loruja, virsiä ja rukouksia, jotka kantavat vielä sittenkin, kun muisti muuten on hapertunut. Siinä tehtävää mummuille ja kummeille. Eikö olisi hienoa, jos suvussa kulkisi joku nimikkovirsi, joka opetettaisiin kaikille vuorollaan?

Pitänee alkaa laatia listaa lempivirsistä (ja inhokeista kanssa), että tietävät hoitokodissa sitten veisauttaa niitä (ja jättää veisaamatta). Ja lempielokuvat ja muu musiikki listalle myös. Tuntuu toisaalta hurjalta suunnitella viihdykettä itselleen niille vuosille, kun muisti pettää, mutta samalla kiehtovalta. Mikä on jättänyt minuun lähtemättömän jäljen, mistä ehkä pidän vielä myöhemminkin? Mikä loppujen lopuksi on tärkeää?

Kirsti

Kirjoittaja on seurakuntapastori Leppävirran seurakunnassa. On aikanaan toiminut myös kielenkääntäjänä sekä lähetystyöntekijänä Jerusalemissa.