Nytin vankina

Jarkko Maukonen

Malttamattomana odotan joulukuuta. Silloin tulevat ensi-iltaan uudet Star Wars ja James Bond. Yeaaaaaaaah! The force awakens –trailerin olen Youtubesta katsonut jo moooooonta kertaa. Kiehtova näkymä valloittaa heti alussa, kun taustalla näkyy se pudonneen tähtihävittäjän hylky. Ihan kylmiä väreitä käy…

Tosin kaksijakoisia tunteita nämä leffat herättävät. 007 on helpompi. James Bond kun on kuin Aku Ankka. Vaikka takana on näyttäviä kamppailuja maailmanrauhaa uhkaavien superrikollisten kanssa, eivät uudet vastustajat tai heidän kätyrinsä koskaan Jamesia näytä tuntevan. Joko roistoilla on umpisurkea yleissivistys tai sitten Bond-universumi on kuin Ankkalinna. Lähes jokainen uusi seikkailu alkaa nollatilanteesta. Ihmisillä ei ole historiaa. On vain nyt. Jännää!

Uusi Star Wars on haastavampi tapaus. Myöhäislapsuudessani ensimmäinen trilogia kolahti ja kovaa. Luke Skywalker ja Tatooinen kahdenauringonlasku. Darth Vader mystisessä pahuudessaan. Taistelut lumiplaneetta Hothilla ja metsäisessä Endorin kuussa. Myyttiset kertomukset kloonisodista ja 900 -vuotias jedimestari Yoda. Näissä kolmessa elokuvassa oli kokonainen maailma, jolle oma mielikuvitus rakensi ajan ja paikan, menneisyyden ja tulevan.

Sitten tulivat ne kolme seuraavaa tähtiensotatekelettä. Niiden historianselitys ei mitenkään yltänyt sille myyttiselle tasolle, jonka mielikuvitusrikkaat varhaisnuoriaivoni olivat luoneet. Petyin. Ja pettymyksen vaara on suuri jatkossakin. Mielikuvitusmaailmani on laaja, mutta niin hauras ja herkkä.

Elämä ei ole elokuvaa. Sillä vaikka koko ajan on vain nyt, mennyt ja tuleva ovat ihan oikeasti olemassa. Ihmisellä on silti suunnaton houkutus jäädä nytin vangiksi. Toiseen ihmiseenkin on kiusaus tutustua vain nyt. Kuten elokuvissa. Nyt. Ilman sitoumuksia tai vastuuta, vailla historiaa tai tulevaisuutta. Irrallaan arjesta ja kaikesta siitä, mikä tuon toisen on häneksi tehnyt. Kertakäyttökohtaamisia riittää. Mutta entä jos seuraavan kerran kaupan kassalla tai lentokentän turvatarkastuksessa yrittäisi kohdata ihmisen? Sellaisen, joka töiden jälkeen menee kotiin ja unohtaa matkalla ostaa sitä margariinia.

On hienoa istua suuren kaupungin kahvilassa ihmisvirtaa katsellen. Tai penkkiurheilutilanteissa seurata yleisöä. Keitä nämä ovat? Minne menossa, mistä tulossa? Mitä syövät aamupalaksi, mistä iloitsevat ja minkä takia itkivät viimeksi? Onko tuolla sisaruksia? Kenelle tuo soittaa ja miksi hymyilee?

vanhapappila

Olen suuresti kiitollinen ja ylpeä saadessani työskennellä Kuopion vanhimmassa rakennuksessa. Kuva yllä. Vanha Pappila on rakennettu vuonna 1776. Samana vuonna kirjoitettiin Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus. Kaksisataakolmekymmentäyhdeksän vuotta sitten. Paljon on sinä aikana ehtinyt tapahtua maailmassa ja Pappilan seinien sisällä. Toimistossa itsekseni tai konsertti-iltoina, kun tupa on täysi, saatan kuvitella minkä näköistä sakkia samoissa tiloissa sata vuotta sitten on hiippaillut. Eivätpä aavistaneet, ketä on paikalla vuonna 2015.

Nytin vangeilla on myös alttius ylimielisyyteen. Voi olla, että tämän hetken kokemus ja tieto saavat meidät kuvittelemaan itsemme jotenkin aiempia sukupolvia viisaammiksi. Tämän hetken tiede ja maailmankuva saattavat kuitenkin 239 vuoden kuluttua näyttää yhtä yksinkertaiselta kuin vuoden 1776 tieteellinen maailmankuva tänään. Tai vielä yksinkertaisemmalta, mikäli ymmärryksemme maailmankaikkeudesta karttuu nykyistä vauhtia.

Kirkon touhuissa pitkän linjan aikaperspektiivi on väistämättä läsnä. Raamatun psalmeja lukiessa ei voi välttyä siltäkään kiehtovalta ajatukselta, että tekstin on kirjoittanut joku noin 3000 vuotta sitten. Viha, rakkaus, pettymys, ilo ja pelko. Ihmisen elämä. Totta silloin ja totta nyt.

Deadline painoi päälle, mutta olisinko panostanut tähän blogiin enemmän, jos olisi odotettavissa että tätäkin joku lukee vielä 3000 vuoden kuluttua? Tosin tuskin saavat silloin tiedostoa auki. Eli ei hätää, nyt on nyt. Mutta silti, olisipa jo joulukuu.

Jarkko Maukonen

Jätä kommentti

*