Seurakunta, tuo kaikki jäsenensä lämmöllä ja rakkaudella sisäänsä sulkeva yhteisö, jonne kaikki kutsutaan mukaan omana itsenään, Jumalan kuvana. Kaikki ovat tervetulleita Kristuksen käsiksi ja jaloiksi tämän päivän kirkossa ja paikallisseurakunnissa. Näin me kirkon työntekijöinä haluamme ajatella ja tämän eetoksen mukaan elämmekin. Kunnes saapuu se päivä, jolloin nuorisotyönohjaajan To do -listalla seisoo uhkaavasti osallistavan työnäyn irvikuva: Rippikoulujen isosvalinnat, ja hakijoita jälleen puolet enemmän kuin isospaikkoja.
Varasija ei tunnu hyvältä. On vaikea uskoa omia sanojaankaan vakuutellessaan vanhemmille ynnä muille valintoihin pettyneille seurakuntalaisille, ettei suinkaan valitsematta tai varasijalle jäänyt ole sen huonompi isonen kuin kukaan muukaan. Muistojen sopukoista kuulet ajoittain myös hennon äänen isoskoulutusleiriltä, jolla julistit nuorisolle: ”Te olette aivan huipputyyppejä, jokainen teistä kelpaa isoseksi juuri sellaisena kuin on, omilla lahjoillaan!” Mutta kun kaikki eivät mahdu. Mikäs nyt neuvoksi?
Toki on osa kasvatustehtävää opettaa myös sitä, ettei kaikkea voi saada ja etteivät kaikki voi tulla valituiksi. Näinhän se on opiskelu- ja työelämässäkin. Ja että aktiivisuus palkitaan. Nykyaikana seurakunnan nuorisotyö tosin joutuu, ehkä enemmän kuin koskaan ennen, kilpailemaan nuorten ajasta. Kuinka aktiivinen esimerkiksi sen SM-tasolla jääkiekkoa pelaavan nuoren pitää olla seurakunnan toiminnassa, että se riittää ja hän pääsee isoseksi? Vai riittääkö vain, että sattuu kaikeksi onnekseen olemaan poika – isosporukoihin kun yleensä (vaikka se kenties vanhanaikaiselta kuulostaakin) kaivataan edelleen molempien sukupuolten edustajia.
Entäpä siinä vaiheessa, kun valintarumban ajattelua laajennetaan erityisnuorisotyön näkökulman kattavaksi? Onko isoshakijoiden joukossa joku nuori, jonka menetän varmasti, jos jätän hänet rannalle tässä kohtaa? Kuka kestää valitsematta jäämisen? Tai onko isosen tehtävä jonkun nuoren elämäntilanteeseen liian raskas? Lisäksi pohditaan myös näitä perinteisiä, kuten: onko isoskoulutus suoritettu kunnialla läpi, saadaanko isostiimiin toisiaan sujuvasti täydentäviä persoonia ja mahdollisesti 1-2 musikanttia, koska onnettomasta ohjaajaporukasta kukaan ei satu osaamaan soittaa. Sitä, vaikuttavatko suhteet isoseksi pääsemisessä, vähän pelottaa kysyä ääneen. Voihan hakijoissa olla vaikkapa paikallisen merkkihenkilön jälkikasvua…
Ylipäätään yhteiskunnassa on meneillään rekrytoijan markkinat. On varaa valita, mikä nyt sinänsä on ihanaa. Ja toisaalta ihan kamalaa, etenkin kun kyse on herkässä iässä olevista nuorista. Väkisinkin alkaa mietityttää, onko seurakunnan nuorisotyön pakko olla mukana tässä kilpailuyhteiskunnassa. Isoskoulutus on edelleen nuorisotyön selkeä ydin. Siihen lähdetään mukavien rippikoulukokemusten myötä, koska halutaan olla mukana mahdollistamassa tuleville riparilaisille samaa ikimuistoista elämystä. Onhan nuorisotyössä toki muutakin toimintaa, johon kaikki pääsevät mukaan ilman mitään valintoja. Mutta kerropa se nuorelle, jota ei juuri valittu. Eipä siinä paljoa viikoittainen messu tai sählykerho enää kiinnosta.
Tässä vaiheessa työuraani en osaa sanoa, muuttuuko isosvalintojen tekeminen koskaan helpommaksi, vaikka rippikoulun käyneiden ja isoskoulutukseen lähtevien nuorten määrä vähenisikin. Luulenpa, että ainakin omalla kohdallani harrasta polvirukousta toimiston lattialla isoshakemusten keskellä tarvitaan myös jatkossa. Kerronpahan vielä itsepuolustuksekseni tähän loppuun: Samana päivänä kun isosvalinnat – ja valitsematta jättämiset – saatiin julkaistua, sain itsekin sähköpostiin tiedon, etten ”valitettavasti tällä kertaa tullut valituksi. Olemme kuitenkin iloisia, jos haet uudelleen seuraavalla kerralla”. Kiitos tästä maanpinnalle palauttamisesta. Onneksi Jumalan valtakunnassa emme ole vain varasijoilla.
Nina Heide
vt. nuorisotyönohjaaja
Lapinlahden seurakunta
