Onko mikään enää pyhää?

Joskus, useinkin, mietin onko kirkossa tai yhteiskunnassa mitään mitä suostutaan pitämään pyhänä. Enkä totisesti tarkoita avioliittoa tai muita kestokiihdyttäviä keskustelunaiheita. Enemmänkin pohdin, annetaanko millekään sitä erityisasemaa ja kyseenalaistamatonta kunnioitusta, joka perinteisesti liittyy pyhään.

Yksi määritelmä pyhälle on sen vastakkaisuus arjen kanssa. Pyhä on jotain muuta, toista, kuin tavalliset arkiset asiat. Pyhä ulottuu arjen tuolle puolen, yläpuolelle ja aivan toisaalle. Arki on se miten eletään, pyhä taas on kaiken elämisen lähde ja päämäärä.

Arki on nykyisin erityisen arvostettua. Lehtien henkilökuvissa värikkäiden elämänvaiheiden kautta perheenisäksi tai –äidiksi päätynyt todistaa, että kaikkein parasta on tavallinen arki. Kolmi-nelikymppinen osoittaa ihmisenä onnistuneisuutensa sillä, että on saanut rakennettua itselleen arjen jossa viihtyy. Kirkoissakin sunnuntaisin muistutetaan, että oikeasti uskoa eletään todeksi arjessa.

Pyhän olemukseen kuuluu se että se on, uskontotieteen klassikkoa Rudolf Ottoa lainaten, tremendum et fascinans, kauhistuttava ja kiehtova. Pyhän edessä ihminen tuntee oman vähäpätöisyytensä ja pyhän hallitsemattomuuden. Ihminen on läpi historian pyrkinyt ottamaan tätä kauhistuttavaa toiseutta haltuun erilaisilla keinoilla. Sitä on yritetty valjastaa omaan käyttöön maagisin menoin. Pyhää on lepytelty itselle suopeaksi. Monet ovat kiistäneet sen olemassaolon kokonaan. Onko nykyinen arjen painottaminen yksi pyhän kesyttämisen keinoista? Vaikkei pyhän olemassaoloa kiistetäkään, ero arjen ja pyhän väliltä häivytetään. Kirkkotiloistakin tehdään ”kotoisan kohtaamisen paikkoja” (Männistön srk:n strategiasta).

Pyhän kanssa elämiseen liittyy uskonnosta riippumatta erilaisten rajoitusten ja käyttäytymissääntöjen kokonaisuus. Pyhiä asioita tulee lähestyä tietyillä tavoilla, joiden rikkomista pidetään häpäisevänä. Pyhää ympäröivät koskemattomuuden ja loukkaamattomuuden vaatimukset. Yksi keino pyhän kauhistuttavuuden, joskin myös kiehtovuuden, vähentämiseen on näiden sääntöjen ja erottelujen poistaminen. Jumalanpalveluksestakin voidaan monin keinoin tehdä vähemmän juhlava ja arjesta erottuva. Monet kokevat sen miellyttävänä kotoisuutena. Kun ehtoollisliturgiasta karsitaan esineistöä, laulettavia osia ja liturgisia eleitä, saadaan aikaan helpommin avautuva kokonaisuus. Samalla kuitenkin menetetään jotakin juuri siitä erityisyydestä, erilleen asettamisesta ja toiseudesta, josta pyhän äärellä on kysymys.

Evankelis-luterilaisen kirkon viestinnässä tunnutaan usein todisteltavan sitä, että kirkko papistoineen on kiinni arjessa. Ymmärtää, mitä elämä todella on ja mitkä ovat ihmisten arkiset haasteet. Kirkollisessa lehdessä taannoin kiiteltiin yhtä piispoistamme siitä, että suuri lapsikatras estää leijumisen arjen yläpuolelle. Entä jos hengellisen työn tekijän tärkeä tehtävä on leijua arjen yläpuolelle? Suuntautua juuri siihen pyhään, joka on aivan muuta kuin arki. Onko kirkon oltava arjen asiantuntija, vai sittenkin pyhän?

Laura Siponmaa

 

Kommentit

  • Jari Holopainen

    Kiitos blogistasi. Mielestäni arkeen jos mihin voi sisältyä pyhän ydinolemus. Sen myötä olemme hengissä.

  • seijahamalainen

    Pyhyys koskettaa joskus sipaisten sielua kuin enkelin siipi. Yllättäen, jättäen ikuisen muiston. Luonto, pieni lapsi, kuolema, pakahduttava onnen hetki, musiikki tai hiljaisuus voivat antaa pyhyyden häivähdyksen, kosketuksen joka lävistää ihmetyksellä kovimmankin mielen.

Jätä kommentti

*