Oopiumia kansalle

Kirkko on syntisten sairaala. Sitaatti on laitettu monen teologisen merkkihenkilön suuhun 300-luvulta alkaen. Sairaalat ja syntisetkin ovat niistä ajoista muuttuneet, eikä alkuperäistä ajatusta enää ole helppo tavoittaa. Jokaisen on kuitenkin elettävä omassa ajassaan ja sieltä käsin etsiskeltävä Jumalaa, joten ajatusta voitaneen tarkastella myös nykyisen sairaanhoidon kontekstissa.

Selvää on, että syntisten sairaalassa on vain kroonikko-osastoja. Kenenkään ei odoteta kokonaan parantuvan. Kroonisiakin sairauksia voidaan kuitenkin hoitaa – oireita lievittää ja rajoitusten kanssa opetella elämään. Potilaan hyvinvointia on mahdollista tukea niin, että hän pystyy viettämään merkityksellistä elämää.

Kivunlievitys on tärkeä osa kroonisen sairauden hoitoa. Potilaan lääkitseminen riittävän kivuttomaksi mahdollistaa usein jopa normaalin elämän jatkamisen.

Yhteiskuntafilosofi Karl Marx vertasi uskontoa oopiumiin, nykyisessä kivunhoidossa keskeisten opiaattien kantaisään. Kirkollisella kivunlievityksellä saatiin sorrettu kansa kapinoimatta toimimaan kärsimystä tuottavan koneiston osina, siis jatkamaan sitä mikä silloin oli normaalia elämää.

Monesti mietin, mikä on syntisten sairaalassa oikea tasapaino palliatiivisen hoidon ja oireita aiheuttaviin syihin puuttumisen välillä. Missä määrin potilasta itseään voidaan vastuuttaa terveydentilastaan? Uskalletaanko puuttua niihin yksilöä suurempiin rakenteisiin, jotka aiheuttavat kärsimystä? Kannattaako potilasta edes kannustaa siihen ”normaaliin elämään”?

Kirkossa puhutaan paljon kiireisestä arjesta. Sellainen usein oletetaan saarnojen kuulijoilla ja seurakuntalehtien lukijoilla olevan. Kuten muussakin yhteiskunnassa, myös kirkollisessa puheessa kiireeseen viitataan jonkinlaisena luonnonvoimana. Nykyelämä on kiireistä, eikä sille oikeastaan voi mitään, eikä ihmistä itseään varsinkaan voi pitää siitä vastuullisena. Kilpailuyhteiskunnasta, kiireestä ja stressistä puhutaan yksilön, ja myös kirkon, vaikutuspiirin ulkopuolisina asioina. Kiireen kuluttamille ihmisille tarjotaan retriittejä ja jopa jumalanpalveluksia hengähdystaukoina. Helsingin seurakuntayhtymän sivuilta: Helsingin seurakunnissa järjestetään säännöllisiä jumalanpalveluksia ja hartauksia, joissa kenen tahansa on mahdollisuus levähtää kesken arjen kiireiden. En muista koskaan kuulleeni, että messua tai hengellisiä harjoituksia mainostettaisiin tärkeinä ihmisen kilvoituselämälle.

Kroonisten sairauksien hoidossa tarvitaan paitsi kivunlievitystä, myös toimintakykyä tukevaa kuntoutusta. Siinä pyritään epäterveistä toiminnoista kohti terveellisempiä. Oireita pahentaviin olosuhteisiin on välillä ihan mahdollista vaikuttaa.

Vain levähdystä tarjoava kirkko toimii kärsimystä tuottavan koneiston osana, ei sen vastavoimana. Kirkon tehtävä ei ole vain auttaa jaksamaan yhteiskunnan rattaissa. Sen on osoitettava tämän maailman ja sen kiireiden tuolle puolen ja autettava ihmisiä suuntautumaan siihen, mikä todella on tärkeää. Oli se maailman silmissä normaalia elämää tai ei.

 

Laura Siponmaa

Jätä kommentti

*