”Herra kastelee jokaisen tarpeensa mukaan.”
”Ekumeniasta nautitaan kesälläkin, vaikka läpimärkänä.”

Edellä olevat ajatukset saattavat muistuttaa Raamatun Sananlaskujen mietelmiltä, mutta ne ovat enemmänkin toisintoja tai mukaelmia. Niillä on kuitenkin arjen kirkon työhön liittyvä yhteys.

Maaningan Korkeakoskella on pidetty elokuisia luontokirkkoja vuodesta 1996. Kauniissa joki- ja koskiympäristössä on hämmästelty Jumalan luomistyötä ja laulettu virsiä ja kun tilaisuus muuttui ekumeeniseksi, on toimitettu pieni vedenpyhitys muistuttamaan Kristuksen kasteesta mutta myös siitä, että ilman vettä meillä ei olisi elämää.

Luontokirkko oli aiemmin kuuluisa siitä, etteivät sadepilvet häirinneet tilaisuutta. Ainoa jännityksen kohde oli tuolloin se, että molskahtaako ortodoksipappi rantatöyräältä jokeen hänen kastaessaan ristin virtaavassa vedessä.

Sitten puhalsivat hallinnolliset muutoksen tuulet.

Luonto ja itse tilaisuus eivät sellaisenaan ole muuttuneet, mutta hallinnollinen ympäristö kylläkin. Maaningan kunta liittyi Kuopion kaupunkiin vuoden 2015 alusta ja samalla se tarkoitti myös sitä, että Maaningan luterilaisen seurakunnan taival itsenäisenä seurakuntana päättyi. Maaningan luterilaiset liitettiin Kuopion eteläpuolella sijaitsevaan Kallaveden seurakuntaan. Enää ei ole omalla kylällä asuvaa kirkkoherraa, vaan toiminnasta vastaavat aluepapit. Kuopion ortodoksiselle seurakunnalle kuntaliitos ei tuonut muutoksia, sillä Maaninka on kuulunut Kuopioon jo vuodesta 2005.

Silloinen Maaningan kirkkoherra, nykyinen Pielaveden kirkkoherra Arto Penttinen muisteli lämmöllä sateettomia vuosia. Minäkin olen päässyt nauttimaan poutasäistä useampana vuotena.

Merkkejä muutoksesta oli näkyvissä jo ensimmäisenä syksynä uuden seurakunnan matkassa ja uuden papin johdolla, kun tummat pilvet kokoontuivat Korkeakosken päälle tilaisuuden alussa, ensimmäistä kertaa joku osasi kertoa. Ei kuitenkaan satanut, ripeksi hieman. Ja huonommaksi on vain mennyt, siis sää.

Uuden seurakunnan kirkkoherra Matti Pentikäinen todisti viime sunnuntaina rinnallani sen, mistä KAATOsade on saanut nimensä.

Mikrofoni oli viritetty toiveikkaasti, mutta sadetta uhmaten. Tekniikasta vastaava varoitti, että jos alkaa sataa, niin hän joutuu katkaisemaan virran, kuten tapahtuikin. Osa ohjelmasta saatiin toimitettua, mutta sekin loppui samalla tavalla kuin virran tulo.

Viittomakielen tulkit olivat myös paikalla. Täytyy ihailla heidän ammattitaitoaan viitota mitä erilaisimpia kirkollisia termejä, jotka etenkin meidän kirkollamme ovat usein hankalia.

Meillä esiintyjillä, papeilla ja tulkeilla, oli yksi sateenvarjo/kaksi henkilöä, joka ei tietenkään riittänyt.

Kaatosateeseen päättyi se ekumeeninen tilaisuus. Huusimme kaatosateen pauhinan läpi, että tilaisuus on loppunut! Lähdimme kohti parkkipaikkaa, kun joku sanoi, ettei täältä pääse, täällä tulvii!

Sen jälkeen en tiedä mitä ympärillä tapahtui. Olin aivan märkä, uitettu pappi, jonka neljä vaatekertaa, omat ja liturgiset, olivat läpimärät. Heitin päällimmäiset vaatteet autoon, silmälasit märkänä ja tuulilasi sisältä kosteudesta huuruisena suuntasin kohti Kuopiota.

Ekumeeniseen henkeen eipä tuo Kallaveden seurakunnan kirkkoherrakaan päässyt yhtään vähemmällä, tai en tiedä, kun emme ehtineet jutella säästä. Olemme saman ikäisiä, ehkä kastuimme saman verran, vai olisiko kirkkoherran pitänyt maalaispappia enemmän? Herra tietää.

Epäonnistuiko tilaisuus? No, ei tietenkään. Sitä vettähän me olimme siellä rukoilemassa ja siunaamassa, elämän eliksiiriä, mutta vähempikin olisi riittänyt, mitä lie Herra halusi sanoa…

isä Harri Peiponen
Kirjoittaja työskentelee pappina Kuopion ortodoksisessa seurakunnassa. Aiemmin hän on työskennellyt mm. tiedottajana ja arkkipiispan sihteerinä Suomen ortodoksisessa kirkollishallituksessa.