Piispa lounastaa kansan parissa

Marjatta Pulkkinen

Aivan oikea ja vakava ellei peräti juhlallinen asia, mutta jokin siinä pyrki hymyilyttämään. ”Piispa lounastaa kansan parissa”, päijäthämäläisen lehden otsikko julisti.

Ensimmäinen ajatus oli rakkaan kollegiaalinen. Juuri näin niitä otsikoita pitää tehdä, ei tyytyä tavanomaiseen (”Piispantarkastus Lahdessa”), vaan keksiä uusia näkökulmia, yrittää koukuttaa lukijat, tavalla tai toisella. Piispa kansan keskellä, sehän se ihmisiä kiinnostaa, enemmän kuin vaikkapa kirkonkirjojen digitointi, reformaation juhlavuosi tai edes virsikirjan lisävihko.

Toisena mieleen hiipi hienoinen häpeä. Tämäkö muka uutinen? Hei haloo, millä vuosisadalla lehdissä oikein eletään?!? Piispat ovat laskeutuneet ja heidät on laskettu jalustoilta jo aikoja sitten. Ei sitä tarvitse enää alleviivata.

Kolmantena kalvoi kysymys kirkon julkikuvasta. Näinkö vanhanaikainen se vieläkin on? Tässä nimenomaisessa tapauksessa: kuvitellaanko, että piispoja kestitään edelleen seurakuntakeskusten kabineteissa, vähän samaan tapaan kuin entisaikojen apteekkareita ja vallesmanneja maalaistalojen saleissa? Jos kuvitellaan, kirkollisella viestinnällä riittää totisesti töitä.


Totta puhuen
– olisi pitänyt muistaa taas se vanha totuus, että otsikon lisäksi kannattaa lukea itse uutinen.

Tässä oli kyse lahtelaisen Joutjärven seurakunnan piispantarkastuksesta, jonka ohjelmaan kuului käynti Möysän Essolla, tuttavallisemmin Mössöllä. Siellä piispan oli määrä syödä lounasta, ja sinne kutsuttiin kansalaisia piispaa tapaamaan.

Ei siis millä tahansa henkilöliikenneasemalla, vaan nimenomaan Mössöllä. Päättelin sen olevan kyläläisten (=kaupunkilaisten) yhteinen kokoontumispaikka tai niin kuin nykyään sanotaan: olohuone. Ja totta kai ateria niissä kehyksissä on tietyin mitoin toista kuin jollakin seurakuntatalolla, se myönnettäköön.

Otsikolla oli siis katetta, ja siitä pisteet lehdelle.

Pisteet myös heille, jotka Mössön ohjelmaan ottivat. Juuri Mössöllä piispan pitää näinä aikoina olla. Olen näkevinäni paikallisen ukkoraadin iskemässä tarinaa hiippakunnan paimenen kanssa. Alkulämmittelyn jälkeen juttu luistaa ja nauru hörähtää. Sangen sympaattista, eikö vain. Kaikkia aiheita ei ehditä edes käsitellä, mutta siitä on hyvä jatkaa, esimerkiksi sunnuntaina kirkolla. Ja ellei piispan, niin seurakunnan työntekijöiden kanssa tai vaikka seurakuntalaisten kesken.

*****

Kirkkovuosi päättyy, uusi alkaa, ja tämä on viimeinen kerta, kun tapaamme näillä sivuilla, sillä uusi kalenterivuosi tuo uusia tekijöitä.

Kiitos matkaseurasta!

Vuosi ristisanalaisena on ollut mielenkiintoinen. Tosin kysymyksiä on tainnut olla enemmän kuin vastauksia, mutta eikös elämä ole sellaista. Salattua, haurasta ja epävarmaa, mutta silti – merkillisellä tavalla – luottamuksen täyttämää.

Kannatelkoon meitä kaipaus, kannatelkoon ilo ja kannatelkoon toivo, rakkaus, joka sekin on Luojasta lähtöisin. Ja kuten kummienollani oli tapana toivottaa: Korkeimman siunausta!

MARJATTA PULKKINEN


Kirjoittaja on kiuruvetinen toimittaja, joka on ollut pitkään kirkollisissa luottamustehtävissä. Tällä hetkellä hän on mm. hiippakuntavaltuuston ja kirkolliskokouksen jäsen.

Jätä kommentti

*