Pikkusormi pirulle – kirkko ja brändit

Kuva Risto Aikonen

Kirkko on toiminut 2 000 vuotta. Sillä on hyvä tuote, joskin skandaalit ja rötöstelyt himmentävät senkin kilpeä. Kirkko on ihmisyhteisö, jossa ei voi välttyä maallisilta ongelmilta.

Sosiaalista mediaa seuratessa huomaa piankin, ettei tuote käy kaupaksi niin hyvin kuin pitäisi. Bränditutkija Pirkko Vuokko sanoo, että kirkosta on tullut noutopöytä (Kotimaa 21.3.2013). Arkilounas ei kelpaa. Väki tulee vain juhlakattauksiin, kuten kasteelle tai rippijuhliin, jos niihinkään. Jos ei kykene uskomaan kirkon sanomaan edes sinapinsiemen vertaa, ei kaipaa kirkon toimituksiakaan.

Hengellisyyden kaipaus on kuitenkin jossakin muodossa syvällä meissä.  Hengellisyyttä etsitään eksoottisilta tuntuvista maista kuten Intiasta, Kiinasta ja muinaisuskonnosta.

Erona omaan nuoruuteeni on se, ettei kirkolle käännetty selkää kuten nyt tapahtuu jossakin määrin. Onko ruoho vihreämpää kirkkoaidan tuolla puolen? Meillä on uskonnonvapaus, eikä kenellekään kuuluu toisten sielun tila tai tapa toimia. Asiaa on kuitenkin syytä pohtia, koska muutosta on tapahtunut

Uskonnottomilla on toimituksia, joilla on kirkollinen tapakulttuurin muoto. Prometheus-leirit noudattelevat rippikoulun (ortodoksisesti kripareita) ideaa ja lasten nimiäiset kastetoimitusta. Ihminen tarvitsee riittejä ja tiettyä järjestytä elämäänsä. Ihmiselle voisi antaa nimen ilman toimituksiakin ja nuorten asioista voi keskustella koulussa tai netissä ilman kesäleiriä. Kaste ei ole nimenanto toimitus.

Onko epämuodikasta ottaa vastaan kaste vanhalla kaavalla? Onko kirkko liian institutionaalinen ja autoritäärinen? Vai onko kyse ”valitkoon itse uskontonsa ”- ajattelusta? Me synnymme tiettyyn kulttuuriin. Uskonto on osa sitä. Mediassa myyvät vain huonot uutiset eikä kirkkojen hyvä työ läpäise kuin oman median uutiskynnyksen. Osa hakee ”hyviä juttuja” kirkon ulkopuolelta.

Kun televisiossa toimittaja haastatteli ortodoksisia nuoria Helsingissä, he totesivat, että ”on siistiä, kun joku toimitus on tuhat vuotta vanha”. Ortodoksinen kaste toimitetaan osittain kuten pari vuosituhatta sitten, upotuskasteena. Meillä moni toimitus on tosi vanhaa perua.

Itse ajattelen ”että on siistiä” kun saa olla tradition osanen. Minulle on tärkeää tietää, että näin on toimittu jo satoja vuosia. Minulla ei ole tarvetta luoda omia juurettomia käytänteitä. Mutta olenkin jo tämän ikäinen eikä ole tarvetta olla moderni enkä luota vain omaan viisauteeni.

Jotkut tahtovat pyytää äiti maata tai muuta henkiolentoa siunaamaan lapsen tai kodin. Ei siinä mitään, jos se tuo turvaa ja onnellisuutta jollekin. Ei ole minun tehtäväni arvostella kenenkään tekemisiä, mutta saahan sitä kevyesti blogissa ihmetellä kuitenkin.

Kirkko lienee ainoa instituutio, joka huolentii meistä vielä kuolemankin jälkeen. Ortodoksisessa kirkossa vainajat kuuluvat näkymättömään seurakuntaan, jonka puolesta rukoillaan. ”Se on siistiä.”

Elämme postmodernissa yhteiskunnassa. Tarvitaanko kirkolle uutta brändäystä, ettei jokaisen ikäluokan tarvitse keksiä pyörää uudelleen ja hakea hengellisyyden tarpeisiin aineksia kaukomailta? Pitääkö hyvä sanoma paketoida uuteen kuosiin?

Brändäämisessä on omat haasteensa. Jos lähtee myymään aatetta mainosmiesten maailmaan, on pirulle annettu pikkusormi. Epärealistisessa mainosmaailmassa voisi lupailla varmoja taivaspaikkoja kirkossa käymisen palkkana. Kirkon ei kannata toimia niin eikä lupailla erilaisia toimituksia erilaisiin tarpeisiin.

Sakramentit toimitetaan tietyllä tavalla eikä kirkko taivu kaikkiin toivomuksiin.  En usko, että ortodoksinen pappi suostuisi toimittamaan avioliiton sakramenttia esimerkiksi lentokoneessa, jos joku pyytäisi.

Kirkosta löytyy lähimmäisen rakkaus, ekologisesti kestävä ajattelu, mystiikka, liturginen kauneus, lohduttava sanoma ja puhuttelevat toimitukset. Ortodoksinen hautauspalvelus on kaunis ja lohduttava.

Niin sanottu sydämen rukous päihittää mindfullnesin mennen tullen. 5/2 paasto on 2 000 vuotta vanhaa kamaa kirkossa. Laihdutusgurut ovat sen nyt uutena keksineet. Tokko ovat huomanneet, että se on kirkosta lainattu käytäntö.

Sirpa Okulov

kasvatusasiain koordinaattori

Suomen ortodoksinen kirkko

Kommentit

  • Juupas

    Niin sekö kirkko joka varasti omat juhlapyhänsä ja riittinsä sitä edeltäneiltä uskonnoilta?

    Lähestulkoon jokainen uskonto myös lupaa jonkinlaisen kuoleman jälkeisen elämän, ei kristillinen kirkko lahkoineen ja kultteineen ole millään tavalla poikkeuksellinen siinä suhteessa.

    Ei myöskään taida olla merkitystä sillä, tuoko turvaa ja onnellisuutta, tai lievittääkö kuolemanpelkoa vanha partasuu taivaalla vaiko äiti maa.

  • Jarjalaispoika

    Kuulas. Kristitylle Jumala ei ole partasuu taivaalla. Se jouun sijoittaminen saturnaliajuhlan paikalle on sekin kyseenalaistettu.

  • Heleena P.

    Kiitos hyvästä ja valaisevasta kirjoituksesta.
    Olen luterilaisen kirkon jäsen ollut lapsesta saakka. Hyvä niin. Minut kastanut pappi lepää kotiseurakuntani hautausmaalla. Kirkon vieressä ihan kuin vahtisi arvokasta pyhää paikkaa. Näin ajattelen lapsenuskoisesti vieläkin. Ortodoksisuuteen olen tutustunut lähemmin Uudessa Valamossa. Pelokkaana olen astellut kirkkoon. Ihan suotta. Olen saanut uutta ajateltavaa paljon opastetuista ortodoksikirkon tavoista. Eikä mitään jäykkäniskaista opastusta, vaan iloista, vapauttavaa.
    Mietin viimeksi Valamon kirkossa sitä, miten hyvältä tuntuu kun keskittymiskykyni on lisääntynyt. Koska jaksan seisoa puolitoista tuntia kirkossa ( istuakin voisi) , niin miksi menisin maksulliseen joogaryhmään. Saati Intiaan hakemaan mielenrauhaa.
    Hengellisyys on jo sanana joillekin punainen vaate. Se ei ole muodikasta.
    Minusta on vapauttavaa se, että voin astua luterilaiseen tai ortodoksikirkkoon sellaisena kun olen. Kynnys on koko ajan madaltunut.

Kommentointi on suljettu.