Presidenttikamppailun satoa – jopa teinit ahdistuvat – Suomessa!

Onhan se tietenkin aikoihin eletty, kun suuren meren takana käyty presidenttikamppailu ahdistaa kaukana pohjolassa asuvan kansan teinejä jopa siinä määrin, että opettajat joutuvat antamaan kouluissa lähes kriisiapua. Ja kyseessä ei siis ole sota tai terroriteko, vaan vaalit.

Mitä suurempi uutisaihe, sitä tarkemmin täytyy käyttää harkintaa ja punakynää uutisoinnissa. Kaikki se mitä sanotaan, ei ole julkista tai painokelpoista.

Onhan se tietysti myös surullista, että toistuvasti valehtelemalla eri asioista voi saavuttaa merkittävän aseman. Jos ajatellaan luottamusta ja rehellisyyttä hyveenä, arvona ja tavoittelemisen arvoisena, niin tästäkin huolimatta valehtelemalla voi saavuttaa arvostetun aseman. Kaikkein hurjinta on se, että ihmiset uskovat villeimmätkin ja uskomattomimmatkin väitteet. Tai vielä hurjempaa on se, ettei media puutu heti valheisiin, vaan antaa niiden elää.

Millä taholla ja kenellä on vastuu? Media toimii, kuten poliitikot – selittävät kaiken pois, tai jättävät sanomatta tai kirjoittamatta. Kukaan ei pysähdy sanomaan, että hei nyt seis, tämä on täyttä valhetta, tämä pitää selvittää ja osoittaa asian valheellisuus. Toki joku sen tekeekin, mutta jälkeenpäin helpottaakseen omaatuntoa soimaamasta.

Millä osoittaa ja perustella edellä mainitut väitteet? Jos jo alakoululaiset Suomessa ahdistuvat kaukaisen maan presidentinvaaleista siksi, että yksi ehdokkaista esittää mahtipontisesti rasistisia ja loukkaavia mielipiteitä eikä kukaan puutu niihin, vaan toistaa samaa sanomaa, niin mitä muuta voimme odottaa? Julkisuudessa annetaan mielivaltaisen tai jopa mielipuolisen näkemyksen elää ikään kuin se olisi sallittua.

Ja jotta ei tulisi liikaa syytettyä muita valehtelemisesta, niin tilalla käytetään suomalaisten poliitikkojen suosimaa kiertoilmaisua eli muunneltua totuutta. Sehän se tietenkin siirtää vastuumme sanomisistamme.

Myönnettävä on kuitenkin, että elämämme perustuu ylipäätään, ihmisiä kun olemme, ylisuuriin odotuksiin ja ennen kaikkea ylisuuriin lupauksiin, puhuttiinpa sitten yksilön tai yhteiskunnan tasolla. Me osaamme huijata itseämme helposti ylisuuriin odotuksiin ja samalla tavoin toimii politiikka – realismihan ei tuo toivoa, ja siksi meille pitää kertoa asioita toisin.

Kaikesta huolimatta, äärilaitojen etäisyys on aivan liian suuri, sitä ei voi enää kukaan hahmottaa.

isä Harri Peiponen
Kirjoittaja työskentelee pappina Kuopion ortodoksisessa seurakunnassa. Aiemmin hän on työskennellyt mm. tiedottajana ja arkkipiispan sihteerinä Suomen ortodoksisessa kirkollishallituksessa.

Jätä kommentti

*