Puutunko – välitänkö?

Aivan kesän kynnyksellä minut tavoitti surullisimmista surullisin uutinen. Eräs aikaisemmin tuntemani henkilö oli tehnyt itsemurhan. Häneltä jäi kaksi alaikäistä lasta. Teon motiiveista ei ole kantautunut minulle tietoa. Sen kuitenkin tiedän, että asuinpaikkakunnallaan henkilö oli tunnettu ja suosittu. Sen myös tiedän, että häntä pidettiin uhrautuvana, loputtomasti toisten puolesta itsestään antavana henkilönä. Suru-uutisen jälkeen yhteisö suri suurta persoonaa.

Tapahtuma kosketti ja koskettaa edelleen joitakin läheisiäni, ja koen heidän puolestaan myötätuntoa. Itsemurhan tehneen omaiset ja läheiset eivät ansaitse syyllisyyttä kenenkään taholta. He kamppailevat oman surunsa ja traumansa kanssa, ja tarvitsevat siihen kaiken tuen ja välittämisen.

Minut tapahtunut sai pohtimaan puuttumisen kynnystä yleensä. Onko liian korkea kynnys puuttua, vaikka huoli syntyisi? Vastaan kuitenkin tulee, tai on tullut tilanteita, joissa mietimme pitäisikö tehdä jotain, pitäisikö puuttua.

Ehkä pohdit puuttumista, kun naapurin pikkulapsiperheestä kantautuu jatkuva huuto ja tappelu. Ehkä mietit pitäisikö tehdä jotain, kun näet vanhuksen, joka kävelee lähiteillä levottomana ikään kuin etsien jotain. Ehkä tunnet perheen, jossa koululaiset ovat kesälomalla, mutta et ole nähnyt perheen vanhempia poistumassa kodistaan aikoihin. Ehkä sinulla on työkaveri, jolla tuntuu olevan paljon sairauspoissaoloja juuri viikonloppujen jälkeen. Pohditko puuttumista, kun näet kummalliseen aikaan pikkulapsiperheen kulkevan kaupungilla?

Kesäaika on ihanaa lomailemisen aikaa, mutta todellisuudessa arki voi juuri silloin monelle olla täysin ylivoimaista. Lapset ovat pitkillä lomilla hoidosta ja koulusta, ja vanhemman työttömyys, päihde- tai mielenterveysongelmat voivat kurittaa perhettä niin, että lapset tuskin saavat yhtä kunnon ruokaa päivässä. Tai parisuhteessa, joka juuri ja juuri on pysynyt kasassa talvikauden työrytmissä, lomalla päivittäiseksi tullut alkoholin käyttö aiheuttaa riitoja ja tappeluita.

Tilastollinen fakta on, että avioeropiikki koetaan juuri lomien jälkeen. Lastensuojeluilmoituksia tehdään eniten kesälomien päätyttyä elo-syyskuussa.

Miten ottaa puheeksi? Voinko puuttua tilanteeseen, kun huoli syntyy?

Räikeimmät, näkyvimmät tapaukset ovat selviä. Soitto poliisille tai hätäkeskukseen. Se on verrattain helppo tehdä. Mutta entä kun huoli syntyy ihmisistä, jotka ovat lähempänä? Esim. puolituttu naapurinperhe tai sukulainen.

Itselleni on tullut tavaksi miettiä sitä kautta, että voinko jättää puuttumatta? Voinko elää itseni kanssa, jos jotain tapahtuu? Kestäisinkö ajatusta, että minä tiesin, mutta en tehnyt mitään? Turvallisin tapa puheeksi ottamiseen läheisen kanssa on tuoda oma huoli esille. Huoli on tunne, josta voit kertoa, ja sellaisenaan se on faktaa, jota kukaan ei voi kumota. Se ei pidä sisällään osoittelua tai syyttelyä, vaan ilmauksen, että tilanteesta ollaan huolissaan.

Häpeä ja paljastumisen pelko estää puhumasta mielenterveysongelmista, työttömyydestä, alkoholin ja muiden päihteiden ongelmakäytöstä, köyhyydestä, väkivallasta. Jos asia otetaan esille siten, että ei tarvitse menettää ihmisarvoaan, voi jo puheeksi ottaminen olla ratkaiseva avun hakemisen ja saamisen kannalta. Ja ellet voi ottaa itse asiaa puheeksi, jaa se jonkun toisen, kenties ammattilaisen kanssa. Hän voi opastaa sinua, miten asian kanssa tulee edetä.

Kuitenkin on myös niitä, jotka kykenevät peittämään kaiken. Kun apua ei haeta, ei sitä myöskään saada. Ahdistunut kokee olevansa yksin ongelmansa kanssa. Lopulta sisäinen ahdistus voi peittää kaiken alleen, ja päädytään itsemurhaan.

Taikatemppuja kukaan läheinen tai ammattilainen ei voi tehdä. Siksi arvostan kaikkia niitä, jotka omalla esimerkillään vaikkapa mielenterveysongelmastaan voivat kertoa samaistuttavan vertaiskertomuksen. Arvostan tabujen rikkojia, jotka uskaltavat puhua ääneen köyhyydestään niin, että vastaavaa kokevan ei tarvitse tuntea olevansa yksin. Ja niitä, jotka purkavat perinteisiä rooleja, joissa mies on riittävästi mies vain jos pitää kaiken huolen sisällään, ja nainen riittävän nainen, kun uhrautuu uupumukseen saakka lastensa puolesta.

Tarvitaan välittämistä! Ketään ei voi pakottaa kulkemaan alati tuntosarvet pystyssä huolehtimaan ja puuttumaan ympärillä olevaan hätään. Silti kuka tahansa meistä voi olla se, joka läsnäolollaan, välittämisellään, kunnioittavalla puuttumisellaan voi edesauttaa avun hakemista ja saamista. Silloin, kun tarve on. Rakastetaan lähimmäisiämme. Tehdään sitä, mitä toivoisimme itsellemme tehtävän!

Auli Hokkanen, diakoniatyöntekijä, Siilinjärven seurakunta

Jätä kommentti

*