Pyhää kohtaamista digimaailmassa

Digitaalisuutta käytetään hyväksi myös rippikoulussa. Kuva: SS-arkisto / Tuire Punkki

Olen pitkään kokenut digitaalisuusuuden ja internetin maailman vieraaksi ja jopa pelottavaksi. Se on jollakin tapaa kylmää ja kovaa. Tai ei ainakaan kovin inhimillistä. Ja rasittavaakin se on, kun pitäisi opetella niin paljon uusia asioita.

Digitaalisuus ja erilaiset verkkovälitteiset yhteydenpidon välineet ovat tulleet osaksi ihmisten arkea. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2016 kaikista suomalaisista 88 prosenttia käytti internetiä ja alle 55-vuotiaista lähes kaikki. Internetin käyttö lisääntyy nopeasti myös vanhemmissa ikäryhmissä. Vuoden 2018 alussa avautuva Suomi.fi -palvelu on tulossa keskeiseksi kansalaisten ja viranomaisten välillä toimivaksi asioiden hoidon ja viestinnän välineeksi.

Itse olen tottunut ajattelemaan, että ainakin kirkossa ihmisen kasvokkainen kohtaaminen on aivan keskeinen ja luovuttamaton toimintatapana. Kirkon sanoma välittyy parhaimmillaan silloin, kun ihminen kokee tulevansa henkilökohtaisesti, omana itsenään vastaanotetuksi ja hyväksytyksi toisten joukkoon. Seurakunnan yhteisöön sitoutuminen tapahtuu luontevasti siellä, missä ihmiset voivat tulla kokemaan ja tekemään asioita yhdessä tai siellä, missä on tilaa ilojen ja surujen jakamiselle toisten kanssa.

2000-luvulla kirkko on toiminut verkossa monella tavalla. Ajankohtaisia kirkon asioita jaetaan sosiaalisen median palveluissa, hartauselämään on mahdollista osallistua verkossa, aikuisrippikoulua voi käydä älypuhelimella ja yhä useampi hakee henkilökohtaisiin kysymyksiinsä apua valtakunnallisten verkkopalveluiden kautta. Ja tietysti myös kirkkoon voi liittyä verkossa!

Paikallisten seurakuntien työhön digimaailma on juurtunut vaihtelevasti. Monet seurakunnat toimivat sosiaalisessa mediassa ja lähes kaikkiin seurakuntien työntekijöihin saa kätevästi yhteyttä sähköpostin avulla. Erityisesti nuorisotyössä internetin mahdollisuuksia käytetään jo monella tavalla hyväksi.

Vähän kerrassaan myös minä olen joutunut kääntämään kelkkani digitaalisuuden suhteen. Kyllähän itsekin hoidan monia sekä henkilökohtaisia että työhön liittyviä asioita verkossa. Huomaan, että asiat hoituvat näinkin ja joissakin kohden jopa joustavammin ja sujuvammin. Parhaimmillaan verkkopalvelut toimivat kasvokkaisten kohtaamisten rinnalla ihan hyvänä ja tarpeellisena lisänä.

Siksi olen viime aikoina miettinyt, mitkä olisivat digitaalisen kohtaamisen mahdollisuuksia paikallisen seurakunnan toiminnassa ja erityisesti diakonisessa auttamisessa. Missä kohden verkkopalvelujen käyttö tarjoaisi apua tarvitsevalle monipuolisempia ja enemmän hänen omista tarpeistaan tarpeista lähteviä kohtaamisen tapoja? Madaltaisiko ihmisen ja työntekijän välinen verkkoyhteys kynnystä hakea apua vaikeassa elämäntilanteessa tai helpottaisiko se yhteydenpitoa esimerkiksi pitkien välimatkojen takaa. Millaisia mahdollisuuksia olisi vertaisryhmien toteuttamisessa?

Olisi hienoa kuulla, mitä sinä blogin lukija ajattelet tästä? Kommentoi alle tai sähköpostilla osoitteeseen paivi.thitz@diak.fi.

Entä jos Nasaretin mies liikkuisi keskellämme tänään, miten hän mahtaisi toimia. Edelleenkö hän kysyisi, mitä tahdot, että minä sinulle tekisin. Miten toivoisit, että sinua auttaisin? Nähdäänkö kylillä, tulenko käymään vai tavataanko verkossa?

Päivi Thitz, Diakonia-ammattikorkeakoulun lehtori

Kommentit

  • Kari Martikainen

    Meillä maalla kyllä vielä käydään kotona tai tavataan kylällä. Tosin löytyyhän noita nettimummoja peräkammareista.

    • Päivi Thitz

      Hei Kari. Kiitos kommentista.
      Näin varmaan suurimmalta osalta on täälläkin Savon suunnalla. Ja kasvokkaista kohtaamista kirkolta todella odotetaan. Kuitenkin ihmisten avun tarpeet ja sosiaalisen kanssakäymisen tottumukset ovat niin moninaiset, että diakoniatyölläkin voisi olla yhteydenpitoon erilaisia vaihtoehtoja tarjolla.

Jätä kommentti

*