Tulkitsin väärin erään otsikon Yle Areenan kuvavirrassa. Silti jäin katsomaani heti koukkuun, ja kun vielä osoittautui, että kyseessä on moniosainen sarja, menikin tuon roskan kanssa sitten useampikin ilta. Ai, miten niin ”roskan”? Näyttelijät olivat tehneet ammattitaitonsa likoon laittaen hienoa työtä. Kaikki tapahtui kuin oikeassa elämässä voisi joillekin tapahtua. Tilanteisiin oli helppo samaistua.

Mutta sisältövalinnassa oli jotain pielessä. Lisääntyvässä määrin katsojaa kosiskeltiin saippuasarjamaisella ihmissuhdeseikkailudraamalla. Kaikki päähenkilöt joutuivat vuoron perään jonkin joko vastakkaisen tai samaa sukupuolta edustavan pauloihin, ja sotku, selittely ja epätoivoinen pyrkimys arjen harmaudesta jotakin parempaa kohti vain kiihtyivät juonen edetessä. Niin? Peruskamaa? Ei mitään uutta? No, minulle vähän oli, kun en yleensä näihin kajoa. Miksi näitä sitten seurataan? Mitä elokuvat meissä kosiskelevat? Miksi jäin itse koukkuun?

Kyllä jokaisessa meissä asuu se pikku tuhmeliini, joka saa niin kivasti ruokaa tuosta skeidasta. Katsojan ja elokuvan välillä täytyy muodostua jonkinlainen yhteinen pinta, että elokuva purisi, koukuttaisi. Siinä katsoja sitten käsittelee itse asiassa omaa elämäänsä ja tunteitaan. Ja tunteista suurin on tietysti rakkaus.

lapsi ja isoäiti

Voi ihminen! Jos osaisi ihmiskunta tämän yhden asian, eli rakkauden käsitellä. Syntyisi pieni arabipoika rakastavan äidin hoitoon, kasvaisi tyttö Namibiassa tasavertaisena poikien kanssa, saisi katulapsi Pietarissa jokapäiväisen leipänsä, kohtelisi irakilainen mies vaimoaan kunnioittaen, ymmärtäisi puoliso kysyä kuulumisia länsimaalaisen arjen oravanpyörässä juoksevalta liikenaiselta, pysähtyisi hoitaja hieman pidemmäksi aikaa potilaansa vierelle, olisi, tulisi, antaisi, sanoisi… Niin, liikaa vaadittu. Meiltä. Mutta voisiko silti vähän? Ansiotonta rakkautta jakaa? Kristus meissä?

Joona Saraste, Puijon seurakunnan kanttori