Rakasta minua nyt

Henkevää on hetkeksi pysähtyä, kuunnella, mitä toiset sanovat. Mitä sanoikaan kristinuskon ensimmäinen teologi, Paavali? Tai vaikkapa Tommy Hellsten? Pidän Hellstenin “Saat sen mistä luovut” filosofiasta. Siinä on jotenkin tavoitettu elämän lainalaisuuksia. Niitä, joita tunnumme monesti pakenevan, mutta joita olisi terveellistä pysähtyä silloin tällöin kuuntelemaan.

Miten niin voi saada sen, mistä luopuu? Esimerkit valaisevat. Kun valtaa tavoitteleva vihdoin saa tavoittelemansa, huomaa hän pian olevansa vallankiemuroiden suossa. Kun taas vastuun ottava tekee työnsä, eli luopuu jo lähtökohtaisesti vallan tavoittelusta, hän ennen pitkää ajautuu tilanteeseen, jossa häneen luotetaan, ja valta ajautuu hänelle. Tuo valta on kuitenkin hänelle vain väline palvella moraalisesti oikeita tarkoitusperiä. Hellsten saa vallantavoittelun tuntumaan naurettavalta oman navan ympärillä pyörivältä heikon itsetunnon pönkittämisyritykseltä. Toki nauru on kaukana, kun katsomme millä keinoin valtaa esim. Lähi-Idässä pyritään haalimaan.

Toinen esimerkki. Kun rakkautta epätoivoisesti tavoitteleva löytää itsensä niin sanotusti “väärästä paikasta”, on syytä seisahtua hetkeksi peilin eteen. Rakkauden kanssa ei kuitenkaan toimita niin, että luopuisimme sen harjoittamisesta, vaan viljelemme sitä ympärillemme entistä enemmän – jaamme. Näin rakkaus lisääntyy ja palaa luoksemme.

“Rakasta minua nyt” on tämän kuun lopussa pidettävien Kuopion Lähetysjuhlien tunnus. Mikäli villeimmät visioni toteutuvat, tullaan avajaisissa kuulemaan riipaisevimmat soinnut mitä olen säveltänyt. Riipaisevimmat siitäkin huolimatta, että tiedän sen aiheuttavan kuulijassa vastustusta ja suojautumista. Tarkoitus on tuoda esille sitä, mihin rakkautta nyt erityisesti tarvitaan. Maailman hätä ja tuska ovat suunnattomat ja ihailtavan kaamea on kykymme suodattaa ja ohittaa nuo viestit. Viestit maailman tilasta, luonnon kärsimisestä ja ihmisen raiskaavasta suhteesta siihen ovat niin pöyristyttäviä, ettemme oikeastaan pysty niitä edes vastaanottamaan. Niinpä en luulekaan pystyväni herättämään turvallisessa paatumuksen rauhassa nukkuvaa länsimaista juhlavierasta, koska uinun tuota unta itsekin. Jotain kuitenkin on sisälläni liikahtanut ja suorastaan järkähtää, kun katson dokumentin Raqqan kaupungin tuhosta, irti leikatuista käsistä ja jaloista.

Ihminen on pohjimmiltaan aika yksinkertainen olento. Ensin synnytään, siitä alkaa symbioosi äidin kanssa, sitten funktionaalinen vaihe ja muut vaiheet puberteetteineen ynnä muine jaksoineen. Yksinkertaista, kunhan kaikki menee putkeen ja ihminen saa kasvaa täydellisen rakkauden ympäröimänä. Niin, täydellisyyttä kun vaan ei ole. Kaikki olemme jollain tavalla haavoittuneita ja rikkoutuneita. Kellä se sitten näkyy mitenkin. Terrorismiin ajautunut on tuon negatiivisen kehityksen ääripäässä, kenties täydellisen rakkaudettomuuden kokeneena särkynyt sielu.

Maailman kärsimyksen poistaminen on muuten aika yksinkertaista. Autamme vain rakkauden levittämisessä täydellisenä ja kaikille. Myöhäistä? Turha yrittääkään mitään? Mitä sanoo asiaan Paavali, vai kuka sen heprealaiskirjeen kirjoittikaan? “Koska hän on itse käynyt läpi kärsimykset ja kiusaukset, hän kykenee auttamaan niitä, joita koetellaan” (Hepr. 2:18). Näyttää siltä, että joskus suorastaan tarvitsemme kärsimystä välineenä kasvuumme, empatia-, ja näkökykymme kehittymiseen. Emme pysty auttamaan ennen kuin olemme saaneet maistaa omaa lääkettämme. Meidän täytynee kokea luonnonkatastrofit ja terrori omalle kohdallemme, ennen kuin alamme toden teolla toimia. Maailma huutaa: Rakasta minua nyt! Pystynkö pysähtymään ja kuulemaan tuon?

Joona Saraste

 

Jätä kommentti

*