Riittääkö yksi kattaus ehtoollispöytään?

En ole teoreetikko, enkä siksi kirjoita siitä, kuka voi osallistua minkäkin kirkon ehtoolliselle. Teorialla ja kirkon sanomalla yleensäkään ei ole kuitenkaan paljon merkitystä, ellei sitä osata julistaa ymmärrettävästi kansalle, so. kirkkokansalle, medialle, poliitikoille, kirkkoon kuulumattomille, maahanmuuttajille, turvapaikanhakijoille… Asioilla on tapana aluksi yksikertaistua ja sitten monimutkaistua.

Blogi on yritelmä tuoda esiin niitä suuria linjoja (luulot, mielipiteet) jotka ohjaavat keskusteluamme vaikeissa asioissa – eksakti tieto etsitään myöhemmin ja se julkaistaan, ehkä.

Tähän mennessä on tapahtunut:

1. Luterilaisen kirkon kirkolliskokous päätti marraskuussa: Piispainkokous määrää, millä edellytyksillä muun kristillisen kirkon kastettu jäsen voi yksittäistapauksessa osallistua ehtoolliseen. Näin siis kirjataan kirkkolakiin. Perusteluissa varmastikin kerrotaan esityksen taustoista, mitä tämä laajasti ottaen tarkoittaa, mutta julkisuudessa tämä tiivistetty lainkohta herättää kysymyksen, jos kaksikin.

2. Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa Leo vastasi tuoreeltaan oman kirkkonsa kirkolliskokouksesta: … ortodoksi osallistuu ehtoollisesta aina vain siinä armon täyteyden lähteessä, joka on omassa kirkossa. Sellainen kristillinen yhteisö tai kirkko, joka ei kunnioita tätä ortodoksisen tradition periaatetta ja kutsuu ortodokseja omaan ehtoollispöytäänsä, ei ansaitse ekumeenista kumppanuuttamme.

3. Savon Sanomille kiitos, että se käsitteli asiaa heti ja pyysi Kuopion hiippakunnan piispalta Jari Jolkkoselta kommenttia arkkipiispa Leon lausuntoon. Jolkkosen mukaan luterilainen kirkko ei kalastele muiden kirkkokuntien jäseniä ehtoolliseen vastoin näiden kirkkojen opetuksia.

Tästä huomaamme, ettei valtakunnallinen kirkollinen keskustelu eroa millään tavoin poliittisesta keskustelusta: ensi sanotaan jotain, sitten siihen reagoidaan ja sitten selitellään ja tarkennellaan.

Kun Suomessa valtakirkon asemassa oleva taho esittää tällaisen ehdotuksen, niin silloin helposti tulee se mielikuva, että asiasta on puhuttu muiden kirkkojen ja uskonnollisten yhdyskuntien kanssa. Ei siis kysyäkseen lupaa, vaan tiedottaakseen ja hälventääkseen epätietoisuutta, mitä päätös tarkoittaa. Aina pitäisi muistaa mikä on ekumenian keskeisin tekijä – pitää tuntea toisen kirkon perinteet ja tavat, opit ja dogmit, ennen kuin voi lähteä lausumaan ehdotuksia, jotka selvästi koskevat kirkon oppia.

On varmaankin luontevaa, että kirkot käyvät ns. oppikeskusteluja. Se pakottaa meidät kaikki miettimään oman kirkkomme oppia ja traditiota. Silloin kuitenkin pitäisi muistaa se mistä itse asiassa keskustellaan. Suomen evankelis-luterilainen kirkko käy oppikeskusteluja mm. Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Tästä ehkä saa julkisuudessa helposti sen mielikuvan, että kirkot ikään kuin neuvottelisivat kirkkojen yhdistymisestä, että dogmeissaan tiukka ortodoksinen kirkko höllentäisi kantaansa vaikkapa ehtoollisen sakramentista. Luulenpa, ettei näin ole. Kyse on enemmänkin siitä, että kumpikin kirkko oppii ymmärtämään toisiaan eikä niin, että pyrittäisiin muuttamaan toisen kirkon oppeja.

On olemassa pysyviä arvoja, joille ihmisten maailmankatsomus sekä yhteisöjen kulttuurit ovat rakentuneet – jos tätä peruskalliota lähdetään muuttamaan, niin se johtaa itsekkyyteen ja lyhytnäköisiin päätöksiin sekä ekumeeniseen sokeuteen – emme pysty järkevästi keskustelemaan yhteisistä tärkeistä asioista.

isä Harri Peiponen
Kirjoittaja työskentelee pappina Kuopion ortodoksisessa seurakunnassa. Aiemmin hän on työskennellyt mm. tiedottajana ja arkkipiispan sihteerinä Suomen ortodoksisessa kirkollishallituksessa