Ristis’ anoja – rakkaudesta kärsimykseen

“Kärsi, poika, kärsi, kirkkaamman kruunun saat” on sanontoja, joita en ole enemmälti jäänyt arvostamaan. Ensiajatukseni on kummeksuva. Miksi kärsimys nostetaan jotenkin ihannoitavaksi?

On olemassa kärsimyksen ihannointia tai ainakin vääränlaista hyväksymistä. Olipa se tietoista tai yleensä varmaan melko tiedostamatonta, voidaan sillä ehkä saada aikaan turvallisuuden tai ymmärryksen tunnetta. Epäilemättä ilmiö kuitenkin enemmän tuhoaa ihmistä, kuin kantaa.

Paastonaika, tuo monesti pinnallisesti ymmärretty, mutta syvällisen idean sisältävä asia, on edennyt jo pitkälle. Pääsiäinen, suuri ilojuhla, on jo näköetäisyydellä. Ensin on kuitenkin kuljettava kärsimyksen läpi. Näinkö on? Onko jokin elämän laki, että täytyy kulkea kärsimyksen kautta, ennen kuin voi olla jotain hyvää?

Ainakin sen olen omassa elämässäni huomannut, että minulla ei ole kykyä kohdata ja auttaa kaveria sellaisessa tilanteessa, mikä itselleni on jäänyt kokematta. En auttanut siskoani, kun heidän lapsi sairasti syöpää, en antanut rahaa kerjääjälle käydessäni Helsingissä, en osallistunut yhteisvastuukeräykseen, kun kohteena oli Nepalin maanjäristys.

Olisiko siis ajateltava otsikon sanaleikin tavoin ja suorastaan anottava itsellekin osa rististä… Joosef Arimatialainen… Ei sentään. Kuitenkin: “Kärsimys kasvattaa”, sanotaan. Olen kyllä ollut pitkälti sitä mieltä, että kärsimys kuluttaa, syö voimavaroja, näivettää ja kiduttaa suorastaan. Siinä ei ole mitään hyvää! Mutta kärsimyksen läpi kuljettaessa tapahtuu kuitenkin jotain. Jos en jää katkeruuteen, vaan saan pidettyä niin sanotusti elämästä kiinni, niin kasvun mahdollisuus on olemassa. Kärsimyksen läpi käynyt on yhtä kokemusta rikkaampi ja jos kärsimys ei saanut häntä muserrettua, voi kokemuksen kääntää hyödyksi, omaan kokemuspankkiinsa ja jonkun toisen ymmärtämiseen. Vertaistukiryhmäthän perustuvat tähän. Kärsimys ei siis sinänsä vielä vahvista, mutta sen käsiteltyään ihminen voi olla vahvempi. Näin pääsemme myös toteuttamaan elämän merkityksellisyyttä – olemmehan täällä sentään toisiamme varten.

Jos asuinympäristöstäsi otettaisiin vaakakuppeihin kivoja asioita ja epäkohtia, niin mitenköhän vaaka sijoittuisi? Jos toiseen kuppiin tulisivat kiusaaminen, riitely, lastensuojelurikos, päihteiden väärinkäyttö, ahdistus, jalan murtuminen, ylinopeussakot, rahahuolet, talousrikos, yksinäisyys, kissan heitteillejättö… niin mitä tarvittaisiinkaan toiselle puolelle, että voisimme sanoa elävämme toisiamme varten ja inhimillisessä ilmapiirissä? No, rakkaus tietenkin. Ymmärtääkseni tuo yksi sana tuo tasapainon.

Entä se kruunu? Kruunusta tulee mieleen kuninkaalliset tai taivasnäky. Onko “kirkkaampi kruunu” jokin taivaassa annettava palkinto enemmän ja onnistuneemmin kilvoitelleille tai peräti enemmän kärsineille? Ei sentään. Kruunu voi tarkoittaa myös ihmisen päälaessa olevaa aluetta. Taitaa olla enemmän idän uskontojen sanoitusta, mutta tietoisuuteen heränneen ihmisen sanotaan heijastavan kirkkaammin kruunuaan. Tutumpi näky on maalaukset, joissa tietäjillä ja pyhillä on sädekehä päänsä päällä.

Lisääkö kärsimyksestä selviäminen siis tietoisuuttamme ja tekeekö se meistä näin viisaampia? Ehkä, mutta yleensä kuitenkaan kärsimyksestä sinänsä ei ole löydettävissä selvää hyötyä. Se vain kuuluu elämään, ja pienen ihmisen suorastaan maaninen tarve saada selitys kaikkeen, on tässä kohtaa oikeastaan hieman huvittava. Voisiko jossain tilanteessa olla Luojan tahto, että vaikkakin elämän lahjan saaneena valitsisimme silti kärsimyksen? Jostain syystä joskus joku valitsee niin. Kunnioitan valintaa, mutta tänään haluan ajatella valoisammin: Jos kärsimystä osaksemme tulee, pyrkikäämme Herran tähden siitä eroon – elämässä eteen päin, päin kohti elämää!

 

Joona Saraste

Jätä kommentti

*