Sana sama, ymmärrys eri

Marjatta Pulkkinen

Kun blogin nimenä on Ristisanoja, mistä silloin pitäisi kirjoittaa? Mitä ja millaisia ovat ristisanat? Ristikkäisiä sanoja vai ristiin menneitä sanoja, samalla ristiin menneitä asioita, ristiriitaa?

Tai pelkkä sana – sana itsessään, kirjoitettuna tai puhuttuna, sekin on omanlaisensa elementti. Vaikka se olisi selvää suomea, sen merkitys voi olla eri ihmisille hyvinkin erilainen.

Esimerkiksi voisi ottaa vaikkapa sanan ”uskovainen”. Perinteisesti sitä on käytetty sekä kunnioittavassa että hiukan halventavassa merkityksessä, asiayhteydestä ja äänenpainoista riippuen.

Nykypäivänä tuo sana on ladattu niin täyteen (enemmän tai vähemmän vaativia) mielikuvia, että ihminen on arka tai haluton sitä käyttämään, ainakaan itsestään. Vai mikä on syynä siihen, että niin moni kyllä sanoo uskovansa Jumalaan, mutta kieltää olevansa uskovainen.

Samaa sarjaa alkavat olla ”perusluterilainen” ja ”peruskirkollinen”. Ennen sanat viestivät tavallisesta suomalaisesta, jolle kristillinen arvomaailma on tärkeä ja joka käy aika ajoin kirkossa, mutta ei tee uskostaan sen suurempaa numeroa.

Nyttemmin sanoihin yhdistetään joko välinpitämättömyys/vieraantuneisuus kirkosta ja sen sanomasta tai sitten ilottomuus ja jyrkkyys, ehkä ryyditettynä äärikirjaimellisella Raamatun tulkinnalla.
Sanat ovat siis paljolti itse kunkin päänsisäistä maailmaa. Silloin pelaavat mielikuvat, ei enää pelkkä kieli. Siitäkö johtuu, että viestintäkin tuntuu olevan välillä vain sarja suuria väärinymmärryksiä.

Kauan sitten tuttava loihe lausumaan, ettei hän ymmärrä pappien saarnoja. Hänelle, akateemisen loppututkinnon suorittaneelle viisikymppiselle miehelle, ne eivät kerta kaikkiaan avautuneet. Eikä mies ollut mitenkään erityisen kriittinen, oikeastaan vain vilpitön.

Taloudella, politiikalla, hallinnolla on omat koukeroiset kielensä, eikä kirkonkaan kieli ole niitä helpoimpia. Mikä lienee, että talousgurun tai poliitikon ”jargonia” siedetään silti paremmin kuin papin.

Joku saattaisi muistuttaa, että kirkossa kannattaa käydä useammin kuin jouluna ja pääsiäisenä. Asiasisältö tulisi paremmin tutuksi. Pankinjohtajaakin alkaa ymmärtää, kun on tavannut hänet useammin.

Kirkon itsensä kannalta suosittelen, että sanoman olisi hyvä selvitä jo ensimmäisellä kerralla. Pankinjohtajan pakeille kansalaisen on rahan puutteessa pakko mennä, pappia voi kiertää pitempään.
Asiasta vielä viidenteen. ”Rukousvastaus” on askarruttanut minua jo pitkään – niin sanana kuin sisältönsä puolesta.

Ymmärrän, että kun ihminen kokee saavansa vastakaikua rukoukseensa, hän puhuu rukousvastauksesta. Mutta sitä en ymmärrä, että vastaus tuntuu saavuttavan rukoilijan vain silloin, kun se on oman tahdon mukainen.

Eikö Jumala voi vastata rukoukseen joskus toisinkin kuin mitä ihminen on itse ajatellut?

Epäilen, että aika moni meistä joutuu tyytymään elämässään muuhun kuin mikä on ollut oma tahto. Miksi kyseessä ei olisi yhtä lailla rukousvastaus? Semminkin, kun se voi osoittautua aikaa myöten erittäin oikeaksi.

Marjatta Pulkkinen

Jätä kommentti

*