Kävin alkuvuodesta työreissulla pääkaupunkiseudulla. Paluumatkalla sain vieruskaverikseni miehen, joka näytti paneutuvan englanninkielisen tekstin lukemiseen. Yllättäen hän aloitti keskustelun kysymällä, tiedänkö jotakin tilastotieteestä. Kävi ilmi, että hän olisi tarvinnut apua lukemansa tutkimuksen ymmärtämiseen. Muutaman sanan asiasta vaihdettuamme tein tulkinnan: vieressäni istuu helsinkiläinen ”yliopistomies” luonnontieteiden alalta.

Kohtaamisemme olisi voinut jäädä tähän. Ja minä olisin saanut pitää oletuksen, etteipä minulla, maaseudulla eläneellä, seurakuntayhteisöihin ja koulutuksen kysymyksiin paneutuneella ”savolaistytöllä” ole paljoakaan kohtaamispintaa vieruskaverini kanssa.

Jostain syystä meille kuitenkin syntyi reilun parin tunnin mittainen antoisa vuoropuhelu. Ehdimme käydä läpi joitakin elämänvaiheitamme, perheisiimme ja asuinalueisiimme liittyvä asioita. Löytyi yhteisiä kiinnostuksen kohteita, kuten vanhat rakennukset ja niiden ympärillä avautuvat maaseutumaisemat, vanhemmilta saatu kulttuurinen perintö ja mielenkiinto menneiden sukupolvien elämään. Myös yhteys kirkon työhön löytyi molempien taustoista.

Meitä yhdistävien keskusteluaiheiden lisäksi oli todella kiinnostava kuulla katkelmia matkakumppanini elämästä ja kokemuksista, jollaisia en ollut itse kohdannut. Minua puhutteli luottamus, jota vieruskaverini osoitti kertoessaan elämästään. Ja toisaalta kiinnostus, jota hän osoitti minun elämänkulkuani kohtaan.

Kokemus oli rikas ja jäi vahvana mieleeni. Ulkoinen olemus, titteli tai ensivaikutelma näyttävät ihmisestä vain ohuen pinnan, joka kätkee sisäänsä kokemuksia täynnä olevan elämän. Kohtaaminen voi olla rikas kokemus, jossa molemmat jakavat ja saavat arvokkaan lahjan.

Ehkä useammin voisin olla rohkeampi ja avoimempi kuuntelemaan, mitä ensivaikutelman takaa löytyy. Sieltä voi löytyä kokonainen elämä.

Päivi Thitz, Diakonia-ammattikorkeakoulun lehtori Pieksämäeltä