Sielunmaisema

Sielunmaisema

 

Se on sana, jota käytetään erilaisissa yhteyksissä. Olettamus on, että kaikille on tärkeää kotiseutu, se seutu jossa on syntynyt, ja jossa lapsuutensa ja nuoruutensa sai viettää. Omat lapset ovat syntyneet ja kasvaneet täällä Savossa. Niinpä heille nämä rannat ja synkätkin kuusikkometsät ovat aina osa heidän elämäänsä.

Minun sielunmaisemani on Kainuussa. Maasto on pääsääntöisesti kuivaa ja aika karuakin. Oman kotikyläni, Säräisniemen luonto on hyvinkin kaksijakoinen. Toisaalta löytyy kuivaa jäkäläkangasta mäntyineen mustikka- ja puolukkamarikoineen, toisaalta taas todella laajat suo- ja neva-alueet, joissa teeret laulavat ja marjastaja voi saada sankoonsa lakkoja tai karpaloita. Säräisniemi on todellakin niemi joka työntyy Oulujärveen. Hiekkarantoja ja kaislikkoja unohtamatta.

Lapsena olimme paljon tekemisessä luonnon kanssa. Koska metsätieverkosto oli kattava, liikuimme pyörinemme paljon siellä. Äiti vei meidät jo pienenä sateen kostuttamaan jäkälämetsään. Sieltä saimme ensimmäiset omat rahamme, jolla saatoimme ostaa paikallisesta Hildan saluunasta makeisia. Äidin opissa saimme kerätä myös ensimmäiset mustikkasangolliset ja opimme mikä lukuisista tattilajeista oli parrasta pannulla.

Parasta aikaa saattoi olla talven hidas tuleminen. Jääpeite syntyi kuin huomaamatta, ja sileää ja liukasta jäätä kesti viikkokausia. Vanhemmilta miehiltä opittu kolkkakalastus jäällä vei meidät mennessään. Joinakin talvina rakensimme purjekelkan, jonka purje tehtiin apulantasäkeistä, ja terät saatiin vanhoista sahanteristä. Vauhti oli hurjaa ja purjehduksen alkeet opittiin. Jääkiekko oli ykköslaji urheilussa. Jäällä pelattiin myös perinteiset alakylä vastaan ylikylä matsit niin kauan kuin kelejä riitti.

Myöhemmin minun sielun maisemaksi ovat muodostuneet nevat ja suot. Kun 15 vanhana aloitin metsästysharrastuksen kaverin innoittamana, opin ensinnäkin heräämään aikaisin ja näkemään ja kuulemaan luontoa ihan uusin silmin ja korvin. Lähes pimeässä metsässä matkalla passipaikalle nevan reunalle on aina yhtä jännittävää. Paikalla on oltava ennen muita asukkaita. On hienoa seurata, kuinka luonto oikeasti ”herää” eloon sen mukaan kun aurinko nousee. Ensin tulevat pikkulinnut, sitten joutsenet ja muut kahlaajat. Saattaapa hirvikin käydä siinä lähellä hinkkaamassa sarviaan suon käkkärämähtyihin. Puihun viritetyt teerenkuvat näkyvät kauas, ja auringon noustessa alkaa suhina ja pulputus. Linnut vaihtavat paikkaa muutaman kerran aamun aikana. Jostain kauempaa yöpymispaikaltaan tuleva parvi saattaa istahtaa kuvien viereisiin puihin. Näky on juuri sellainen jonka takia voi pysäyttää vaikka auton tien varteen ja katsoa sitä, teeriparvea puissa.

Aika harvoin pääsen enää sielunmaisemaani ja olen siitä harmissani. Säräisniemi elää aina sydämessäni vaikka siellä ei enää olekaan sitä turvallista kotipaikkaa, mutta rakas ympäristö siellä edelleen on. Palaanko sinne vielä joskus, sitä en vielä tiedä.

Jyrki Kiukkonen

 

 

 

Kommentit

  • Eino J. (maallikkona)

    totta virkat!
    erään selvityksen mukaan pääkaupunkiseudulla lapset kävivät edelleen vapaa-ajallaan entisessä lähiössään tai kaupunginosassaan viettämässä aikaansa sen jälkeen kun perheen koti oli muuttanut toisaalle. Kiintymys ja kaverit ratkaisivat asian.

    Niin, ajan ja elon rytmi kun kiihtyy, muutamme kaupunkiin, ja aina vain suurempaan. (luen parhaillani kertomusta Manhattanilta). Sielun lepotila olisi löydettävä päivittäin täälläkin (kaupungissa) missä asumme.
    Korvikkeena (ehkä) moni on hankkinut ja hankkii vastakin mökin, mutta nekin alueet pyrkivät täyttymään – vieri viereen – kaupunki tulee maalle.

    Haluamme luksusta, haluamme palveluja sinne missä oleskelemme. Tässä kaupunki on ihan hyvä puistoineen ja viheralueineen ja aurattuine katuineen ja uimahalleineen ja -rantoineen. Paikassa kaipaamme yleensä siellä viettämäämme aikaa, eikä niinkään esim. lomakohdetta sinänsä.

Jätä kommentti

*