Siipien havinaa

Hiljaisen, melko täyden nivelbussin takaosassa oli tavanomainen unelias tunnelma. Lähes kaikki paikat olivat täynnä matkustajia, jotka illansuussa vain nuokkuivat paikoillaan ja odottivat kotiin pääsyä. Kyytiin nousi pariskunta, miehellä oli selässään vauvaa kantorinkassa. Bussin takaosan lattia oli korotettu ja keskikäytävä muodosti kuin pienen solan istuinten väliin. Pariskunta istahti vapaille istuimille ja isä laittoi rinkan vauvoineen seisomaan viereensä käytävälle. Se näytti pysyvän siinä tukevasti. Kuitenkin huomasin, miten tunnelma uneliaassa bussin takaosassa sähköistyi: lähimmillä penkeillä istuvien katseet tarkentuivat, jokainen kohensi hieman asentoaan, oli valppaana ja valmiina syöksähtämään avuksi, jos rinkka kalliine lasteineen sattuisi jossain kurvissa lennähtämään paikoiltaan. Valpastuin itsekin muiden mukana. Meillä oli tehtävä.
Pariskunta jutteli iloisesti keskenään ja viihdytti pienokaista, joka vastaili hymyllä vanhemmilleen. He tuskin huomasivat, miten heitä pidettiin vaivihkaa silmällä. Nekin, jotka istuivat vähän kauempana, olivat karistaneet unet silmistään.
Aikanaan pieni perhe jäi pois bussista ja tunnelma rentoutui ja vähitellen kaikki alkoivat taas nuokkua tai tuijotella ulos pimeään kaupunkiin. Tuo perhe tuona pimeänä iltana jerusalemilaisessa bussissa ei tainnut koskaan saada tietää, miten suuri joukko oli varjelemassa heidän lapsensa turvallisuutta heidän huomaamattaan.

Muistan tämän aina, kun kuulen puhuttavan enkelivartioista.

 

Kirsti Tapanainen

Kirjoittaja on seurakuntapastori Leppävirran seurakunnassa. On aikanaan toiminut myös kielenkääntäjänä sekä SLS:n lähetystyöntekijänä Jerusalemissa.

Jätä kommentti

*