Olin jo pähkäillytkin, kuinka saisin kerrottua ihmisille elämän epäreiluudesta. Sen nimittäin näen työssäni päivittäin. Minulle tämä blogin kirjoituspyyntö tuli siis, kuin vastauksena rukoukseen.

Diakoniatyössä autetaan ihmistä monella eri tavalla. Sielunhoidollisista keskusteluista aina taloudelliseen apuun ja aika paljon kaikkea siltä väliltä. Ihmisen elämän rinnalla kulkemiseksikin sitä voisi sanoa. Ohjeena ja suuntaviivana on, että autetaan ennen kaikkea niitä ihmisiä, jotka eivät muuten tule autetuksi.

Tässä blogissa minä olen se, joka haluaa tuoda esille asioita yhteiskunnasta ja elämästä auttajan näkökulmasta.

Erityisesti pyhien aikaan yksinäisyys korostuu joidenkin ihmisten elämässä. Ajattelinpa siis kertoa näin ensimmäisessä kirjoituksessa eräästä kohtaamisesta kirkolla ennen joulua.

Edessäni istuu noin 55-vuotias, mielestäni huolitellunnäköinen ja kaunis nainen.

Kysyn häneltä: ”Mitä sinun sielullesi kuuluu, miksi varasit ajan diakonille?” Nainen katsoo silmiin, painaa päänsä hetkeksi alas, huokaa ja aloittaa.

”Se suhde alkoi seitsemän vuotta sitten. Tutustuimme pikku hiljaa. Tuntui niin hyvältä. Odotin jokapäivä kovasti sitä hetkeä, kun lapset nukahtaisivat. Sitten saimme olla kahden. Huumaannuin siitä lämmöstä jonka häneltä sain. Se tuntui niin ihanalta. Unohdin kaiken arkisen ja raskaan. Olimme niin kiintyneitä toisiimme, että päivisin työssä odotin vain tilaisuutta milloin ja miten saisin järjesteltyä asioita seuraavaa tapaamista rakkaani kanssa. Yhdessä me nauroimme ilomme ja itkimme surumme. Meistä tuli aina vain läheisempiä. Suhteemme alku olikin, kuin pitkä kuherruskuukausi. Halusin häntä koko ajan vain enemmän ja enemmän.”

Raskaasti huokaisten hän jatkaa:”Joskus jäin pois työstä jollain verukkeella, että saisin olla rauhassa koko päivän, vain hän ja minä. Työpaikalla kyseltiin lisääntyneiden sairaspäivien syitä. En tietenkään voinut kertoa heille. Keksin mitä erilaisempia tarinoita selvitäkseni eteenpäin.”

Kuuntelin naisen kertomaa ja luulin sitä rakkaustarinaksi. Tavallaan kai se sitä olikin, kunnes nainen jatkoi.

”Murrosikäiset lapset alkoivat kiukutella. Eihän huomioni riittänyt heille ja heidän asioihin. Ajattelin, että kyllä isot lapset pärjäävät, vaikka samaan aikaan aloin potea huonoa omaa tuntoa juomisestani. Minulla ei ollut enää aikaa kodille. Silloin, kun en saanut olla mielitiettyni, punaviinilasin kanssa huusin ja raivosin. Milloin valitin sotkuista kotia ja tekemättömiä töitä ja milloin maksamattomia laskuja.”

”Ahdistus alkoi nostaa päätään jo ihan tosissaan. Elämä, joka oli täynnä hyvää oloa ja rakkautta olikin nyt riitaa vähän joka asiasta. Ovet paukkuivat. Mies ei enää jaksanut. Lapsen jotenkin pärjäilivät, kunnes muuttivat nuorina omilleen. Ei pidetä yhteyttä. Heillä on kuulemma omat elämät ja eivät halua minua sotkeutumaan heidän asioihin. Olinhan jo omani sotkenut. Nyt olen yksin ja ahdistunut eikä minulle ole enää mitään eikä ketään – tai onhan se viini. Pitäisikö siitä ainoastakin luopua? ” Hän kertoo ja kysyy.

On vain hiljaisuus, huokaus ja pieni rukous mielessä. Anna voimaa ja viisautta.

Jos mittayksikkö on tonkka, tipaton tammikuu ei riitä, mutta se on hyvä alku raittiuteen ja uuteen elämään.

Lisäys 12.2. Tämä kertomus on muokattu niin, ettei kukaan voi itseään tästä tunnistaa. Diakoniatyöntekijä on täysin vaitiolovelvollinen.

Kati Ukkonen