Kävin vappuviikonloppuna lännessä. Matkakohteina olivat Turku ja Tukholma, tai oikeastaan Tukholman lähellä sijaitseva Bålsta. Onnibussilla ja Viking Linella pääsin kotiovelta Bålstaan ja takaisin halvemmalla kuin jos olisin käynyt junalla Kuopiossa.
Tukholma kukoisti kaikessa keväisessä kauneudessaan. Kävin vaimoni kanssa etnografisessa museossa ja kirkossa. Sain puhua vähän ruotsia ja ihmetellä vaikkapa sitä, kuinka sanan tjugo loppu-o voi muuttua riikinruotsalaisen suussa i:ksi.

Mutta se siitä lännestä. Varsinainen syy Ruotsin-matkaamme tuli idästä. Hänen nimensä on Germaine, mutta minulle hän on ”biibi”. Hän on isoäitini, ja hän on Irakista. Vähän aikaa sitten hän oli aivan kuoleman kynnyksellä, nyt hän sentään voi jo vähän paremmin. Hänen kanssaan asuu tätini Genan, jolla oli aikanaan menestyksekäs työ Irakissa. Mutta sitten kaikki muuttui.

Saddamin kaatuminen johti totaaliseen sekasortoon. Yhtäkkiä tädilleni ei enää myyty Pepsiä, koska hänellä ei ollut huivia. Nuori myyjä nimitti häntä huoraksi. Siinä missä aiemmin kukaan ei uskaltanut koskea Irakin kristittyihin, nyt he olivat vapaata riistaa radikaaleille islamistiryhmille. Tätini ja isoäitini, samoin kuin puolet Irakin kristityistä, pakenivat maasta ja asettuivat Syyrian Damaskokseen.

Syyriasta saimme heidät vaivoin Ruotsiin, missä heille ja lukuisille muille Irakin kristityille annettiin ensin karkotuspäätös. Kahden valituksen ja kolmannen negatiivisen päätöksen jälkeen poliisit kolkuttivat ovelle ja sanoivat, että nyt teidän täytyy lähteä Irakiin.

Eräs Ruotsissa oleskellut irakilaisnainen joutui ennen karkotustaan selliin, jossa häneltä riistettiin alusvaatteetkin, kuulemma siksi, ettei hän hirttäytyisi niihin. Ikään kuin ”vastalahjaksi” annettuun laitospukuun ei olisi voinut halutessaan hirttäytyä.

Tätini pääsi Ruotsin televisioon ja lehdistöön ihmettelemään sitä, kuinka tämä humanismin mallimaa kyllä hoitaa kissoja ja koiria, mutta ihmisyyttä se ei tunne. ”Poliisit ovat rikollisia varten, mutta mikä meidän rikoksemme on? Me haluamme vain elää rauhassa.”

Tiedän kyllä pohjoismaisen vastauksen. Tämä on laki, ja te olette täällä laittomasti. Sitäkin enemmän tätini ”itäinen” vastalause panee miettimään. Lain me kyllä tunnemme, mutta tunnemmeko ihmistä? Entä jos kotona odottaa kuolema?

Tätini ja isoäitini saivat lopulta turvapaikan kuin ihmeen kaupalla, ja nyt olen käynyt heilllä neljästi. Sain taas katsoa Irakin televisiota, joka yhdellä kanavalla kertoi ISIS-järjestön murhaiskuista, toisella opetti paistamaan kalaa puutarhassa ja kolmannella soitti kauniita vanhoja lauluja.

Tämä herätti minussa kaksi reaktiota. Ensin: autetaan, please, minkä voimme! Suomesta Irakiin apua voi välittää esim. Punaisen Ristin, Caritaksen tai Patmoksen kautta. Mutta toiseksi: antamisen lisäksi ottakaamme ja oppikaamme! Kunpa suomalaiset tuntisivat Irakin historian ja kulttuurin rikkaudet; kunpa he tietäisivät, millaisia upeita ihmisiä tästä maasta tulee!

Pakolaisten mukana meille annetaan valtaisa lahja. Meidän on vain uskallettava avata se.

Kirjoittaja on teologian tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa. E-mail: fineca(at)hotmail.com.

P.S. Ristisanoja-urani päättyy tähän kirjoitukseen. Tilallani jatkaa ensi kuussa Pyhän Olavin katolisen seurakuntaan (Jkylä) kuuluva Heikki Paavisto.

Emil Anton