Tervepä terve

Jarkko Maukonen

Aika lailla pidättyväisiä olemme me suomalaiset. Ei pidä vahingossa vieraille olla liian tuttavallinen, ettei kaveriksi luulla. Tai sitten voi tulla lipevä vaikutelma. Ei kai kukaan ehdoin tahdoin sellaista mainetta havittele.

Ihan yksinkertaisiin käytöstapoihin tervehtiminen kuitenkin kuuluu. Tykkää siitä tai ei. Silmiin pitää katsoa ja vaikkapa kätellä. Jotain voi sanoakin. Helppoa, eikö totta?

Olisipa nimittäin kiusallinen tilanne sellainen, että olisi kutsuttu kyläilemään vaikkapa naapuriin. Siinä sitä seisoskelisi sovittuun aikaan kuistilla, soittelisi ovikelloa ja kun kukaan ei viitsisi ovea avata, niin hipsisi sitten arasti ihan issekseen sisään. Siinä ne naapurit ja jotkut muut ihan tuntemattomat istuskelisivat ja hiljakseen hörppisivät haaleaa kahvia. Telkkarista tulisi keihäänheittoa. Siitä olisivat kiinnostuneita, eivätkä sinusta. Semmoista pienenpientä sisäänpäin kääntynyttä nyökkäystä lukuun ottamatta. Tökeröä olisi kyllä tuollainen käytös. Menisitkö uudelleen?

Valitettavan totta on edellisen kaltainen ihmisen epähuomioiminen. Ihan joka sunnuntai ja kaupan päälle arkenakin. Arvatkaapa vain missä…

Jostain kumman syystä tervehtiminen kautta esittäytyminen kirkon tilaisuuksissa on järkyttävän huonolla tolalla. Ei ole Suomessa ihan yksi kerta, kun sakastin suojassa on mietitty että pitäisikö sinne ovelle nyt mennä vaan ehkä ei pitäisi entä sanotaanko tuossa ihan alussa nyt terve ja esitellään keitä meitä täällä on vaan ei ehkä sanotakaan vaan aloitetaan ihan sillä virrellä ja kollektiivisesti voidaan varovasti johdantosanoissa siihen viitata että ollaan tänne kokoonnuttu ja sitten ihan lopuksi niin ei hei mennä sinne ovelle kun ne nyt kuitenkin tuntee että keitä täällä on. Haloooooooooooo!!!???

Ystävällisyys ja toisen huomioon ottaminen eivät maksa mitään. Ei niistä tosin kirkon hommissa lisää liksaakaan tule. Eikä pidäkään tulla. Sen verran naiivi idealisti yhä vielä olen, että ajattelen tervehtimisen, hymyn, kuulumisten vaihdon ja muun jutustelun kuuluvan ihan itsestään selvästi kaikkeen rauhan aikaiseen ihmisten kanssakäymiseen.

Hyvä asiakaspalvelu ei ole kuulunut kirkolliseen kielenkäyttöön. Seurakuntalainen kun ei voi olla asiakas sanan perinteisessä merkityksessä. Eiväthän perheessäkään jäsenet ole asiakkaita. Mutta silti, oli asiakkuutta tai ei, palvelun tulisi olla hyvää ja toista ihmistä kunnioittavaa. Ihan oikeasti eikä vain uskon kautta.

Sinä satunnainen kirkkovieras, ensi kerralla kirkkoon astuessasi tervehdi kaikkea, mikä liikkuu. Tee olomme vaikeaksi. Me tarvitsemme sitä.

 

Jarkko Maukonen

Kirjoittaja toimii Kuopion evankelisluterilaisen seurakuntayhtymän nuorisokanttorina, kirjoittaa lauluja ja pyrkii olemaan hyvä ja ystävällinen

 

Kommentit

  • Jari Holopainen

    Terve,
    Hieno kirjoitus. Olen tainut useampaan otteeseen mainita, että asun Helsingin monikulttuurisimmassa lähiössä. Täällä olen useaan törmännyt ilmiöön, jossa tuntemattomat nuoret tervehtivät minua sanalla ”terve”. En ole muualla Helsingissä saati Savossakaan törmännyt tällaiseen ilmiöön.

  • Eino J.

    Mukavaa että seurakuntatyötä esitellään myös sen arjen kannalta kuvaillen.

    NIIN, kotipitäjässäni maaseudulla tervehdittiin kylän raitilla vastaantulijoita, rupateltiinkin. Muistaakseni käyttäytymisohjeissa, etiketiksi sanotuissa, neuvotaan kadulla kohtaamisessa välttämään silmiin katsomista? JA kohteliain tervehtii ensin.
    Kenties en hoksannut jutun jujua?

    Kotipitäjässäni edelleen, seurakuntalaiset tunsivat toisensa sekä kirkon väen, papit ja kanttorit. Kaikkien kesken vallitsi tietty arvokkuus ja kunnioitus. Seurat pidettiin ajallaan ja kahvit hörpättiin päälle. Toki iltaisin käytiin myös kyläilemässä karjanhoidon jälkeen, tv- ja puhelin kun olivat vasta tuloillaan. Oveen koputettiin ja astuttiin sisään … siitä se seuranpito alkoi.

Jätä kommentti

*