Toimintakulttuurin päivitys

Köyhyydestä varallisuuteen

Ennen muinoin kyläkonklaavissa todettiin, että tarvitaan oma kirkko. Sen jälkeen pantiin joukolla toimeksi: joku lahjoitti maan, toinen puuta ja moni osallistui yhteisiin kirkonrakennustalkoisiin. Entisaikojen somessa eli talkoohommissa ehdittiin myös vaihtaa kuulumiset naapurien kanssa. Yhteisen toiminnan tuloksena valmistui oma kirkko, jonne jokaisella oli henkilökohtainen side. Talkootyö harvoin päättyi tähän, vaikka pappi ilmestyikin kirkon “isännäksi”.

Tänä päivänä ei kirkkoja paljon rakenneta ja jos rakennetaan, ne syntyvät valtuustopäätöksen myötä rakennusyhtiön toimesta. Harjannostajaiset ja kirkon vihkimiset saavat mukavasti mediatilaa ja huoltotoimet hoitaa suntio. Toiminta kirkolla toteutuu sujuvasti ja ammattitaidolla korkeasti koulutetun henkilökunnan johdolla vuosi vuodelta monimuotoisempana ja laadukkaampana.

Miksi kirkosta vieraannutaan, kun kaikki on paljon paremmin ja runsaammin kuin ennen?

Mieron tiellä

Keskivertoseurakuntalainen käy kirkossa jouluna, rippijuhlissa ja hautajaisissa. Elämään kuuluvat sukulais- kaveri- ja työverkostot. Niiden lisäksi ovat vielä Facebookit ja muut virtuaaliverkostot, joiden ylläpito ei edellytä kotisohvalta poistumista. Kirkko ei ole enää samanlainen kyläelämän keskus eikä ihmisten kohtaamispaikka kuin ennen.

Kirkon ja seurakunnan jäseniä on aina yhdistänyt yhteinen usko. Vähintään yhtä tärkeää on ollut yhteisöön kuuluminen: meidän seurakuntamme, meidän kirkkomme. Yhdessä eläminen, yhteinen tekeminen ja yhteiset päämäärät ovat rakentaneet yhteisöjä. Vanha suomalainen termi mierolaisuus kuvastaa vastakohtaa, ulkopuolisuutta. “En usko niin kuin kirkko opettaa” tai “kirkolla ei ole minulle mitään annettavaa” ovat tuttuja lauseita eroajien suusta. Meidän kirkostamme on tullut teidän kirkkonne.

Poistuuko ulkopuolisuuden tunne messumusiikin vaihtamisella tai muilla vippaskonsteilla?

Työntekijäkeskeisyydestä takaisin vapaaehtoistyöhön

Keskustelin kerran entisen työkaverini ja erään seurakunnan aktiivijäsenen kanssa. Molemmilla oli kokemusta seurakuntayhteisöistä ulkomailla. Toinen oli ollut vapaaehtoisena amerikkalaisessa seurakunnassa ja hän muisteli haikeana yhdessä tekemisen henkeä. Toinen muisteli vähemmän haikeana sitä, kuinka hänen aikansa ja kaikki energiansa kului varainkeruussa eikä kirkkoherran varsinaisissa töissä.

Seurakuntien toimintavarojen vähentyessä puhutaan vapaaehtoistyön vahvistamisesta. Yhteisöllisyyden kannalta se on varmasti hyvä, mutta helppoa se ei silti ole. Vaurastumisen myötä olemme menettäneet tuntuman siihen, että seurakunta on me eikä vain kirkolla työskentelevät ja aktiivikävijät.  Toisaalta varojen vähetessä meitä uhkaa osaamisen ja sitoutumisen menetys. Vapaaehtoisvoimin ei voida saavuttaa sitä, mitä ammattitaitoiset ja työhönsä vastuullisesti suhtautuvat työntekijät tekevät päivittäin päätyönään.

Kaipaisiko toimintakulttuurimme silti päivitystä?

Jaana Turunen

 

Jaana Turunen

Muusikko ja Maestran yrittäjä

Luottamushenkilö Kallaveden seurakunnasta

Kommentit

  • Jari Holopainen

    Luulen, etteivät ihmiset ole vieraantuneet kirkosta. Mieron tielle joutumisen sijaan monet saattavat olla vaivautuneita. Taannoisen tuijottamis-aihepiirin käsittelyn myötä ryhdyin miettimään sellaista, josko ihmiset eivät halua tulla kirkossa katsotuksi tai joutua tuijotuksen kohteeksi? Hääparia ja pieniä lapsia on helpompi katsoa ja hautajaisissa näkyvissä ovat tutut ja poismenneen arkku.

Jätä kommentti

*