Tule hyvä klovni, älä tule paha klovni

Syksy tekee tuloaan ja illat pimenevät. Joillekin se on vuoden parasta aikaa takkailtoineen ja kynttiläillallisineen. Pimeässä on helpompi lenkkeilläkin ja ilma on taatusti raikas.

Kävelin erään leiriläispojan kanssa viime viikonlopun leirillä samaa matkaa saunalta majoitustiloihin.     Poika kertoi minulle pelkäävänsä pimeää. Minä tietysti halusin kuulla syyn moiseen, koska normaalisti poikien lempileikkeihin kuuluu mm. kaikenlaiset lamppuleikit ja nimenomaan pimeässä. ”No kun siellä voi olla niitä klovneja, joilla voi olla aseita”. Pimeällä liikkuessaan hänen pitää koko ajan katsella ympärilleen, ja jos mahdollista, matka taittuu juosten. Hänellä oli myös varma tieto siitä, kuinka lähipaikkakunnan hautausmaalla oli ollut viime syksynä klovneja joilla oli ollut haulikkoja ja pesäpallomailoja.

Klovnivillitys lähti alun perin liikkeelle Yhdysvalloista, mistä ilmiö on levinnyt Britanniaan ja Australiaan. Amerikoista on tullut meillekin paljon mukavaa, mutta tämän kaltaiset ilmiöt saisivat jäädä sinne mistä tulivatkin. En yhtään ihmettele, miksi alan tärkeää työtä tekevät ovat harmissaan: ”Sairaalaklovnit ry:n kouluttamat artistit kiertävät lastenosastoilla viihdyttäen ja ilahduttaen pieniä potilaita ja heidän perheitään. Klovnitohtorit saavat lapset hetkeksi unohtamaan sairautensa ja antavat luvan hyvälle mielelle, vapauttavalle naurulle ja hulluttelulle keskellä sairaalan arkipäivää”. Eli ihan päinvastaista.

Miksi tavallinen ei riitä vaan pitää hakea äärirajoja? Olisiko se paha, jos klovni olisi vain harmiton pelle joka hauskuttaa ihmisiä tuona suurena juhlapäivänä? Jos palmusunnuntaina pukeuduttaisiin vaan kauniisti tai vaikkapa hassusti, mutta ei noidaksi. Pelikonsoleiden kunkku Mario hyppeli ennen iloisesti tasolta toiselle, ja saattaa hypellä vielä tänä päivänäkin. Se alkoi ilmeisesti tuntua pliisulta, peleihin kaivattiin lisää jännitystä, sotaa ja väkivaltaa ja sen mukana pelkoa. Jännitystä tuli ja tuli kyllä myös ikärajat, mutta noudatettiinko niitä? Parilla klikkauksella pienet mobiilikäyttäjät voivat nähdä kaiken maailman kauheuksia kuvina tai videoina.

Leiripoika pelkäsi ihan oikeasti. Hän ei odottanut innolla myöhäisillan lamppuleikkejä niin kuin muut. Pienen miehen mieleen oli syöpynyt kuvia, välähdyksiä toisenlaisesta maailmasta. Me aikuisetkin saatamme syyllistyä ajattelemattomuuttamme kertomaan lasten kuullen kaikesta mitä olemme kokeneet tai kuulleet. Ajatus siitä, että tavallinen, turvallinen elämä ilman kauheuksia riittää. Jännitystä riittää ihan arjessakin. Olkoon klovni meille edelleen se hauska ja harmiton veikko, joka vapauttaa meidät hulluttelemaan.

 

Jyrki Kiukkonen

 

 

Kommentit

  • Eino J. (maallikkona)

    Hieman suppeahko uhkamaailma, mutta taidokas sellainen! tunne sinänsä noita klovnikulttuureja …

    Maailman totuuteen opitaan lapsena; vanhemmat opettavat kulkemaan suojatiellä, hyvän ruoan ja hyvien tapojen kokoelman, ensiaputaidot, olemaan rehellinen jne. Mutta elämäntaitoihin sisältyvät myös kaikenlaiset kriisit, sodat, lapsilta kielletyt tv-ohjelmat (nykyisin sallittu raja) sekä oikea suhtautuminen niihin.
    Pelkoja ja “pelkoja” on käsiteltävä – näin arvelen maallikkona – omassa lapsuudessani kerrottiin kauhutarinoita ja varomaan susia ja karhuja (onneksi ne tapettiin, mitä ei nykyisin sovelleta, eikä varsinkaan kaikkiin mahdollisiin uhkiin – oikeusjärjestelmämme huolehtii niistä muista).
    Valitettavaa sinänsä, että alaikäiset lapset joutuvat kohtaamaan aikuisten maailman niin varhain – kirkon pelotteinahan ovat nuo manalan herrat vuosisatoine perinteineen – vanhempien ja opettajien pelot tarttuvat niin ikään – kotona kasvamiselle oli turvallisuushyötyjä(kin), jos kohta, nykylapsista kasvaa sosiaalisempia kuin aikoinaan – mikä sekin vähentää ympäröiviä uhkia pitkässä juoksussa.

Jätä kommentti

*