Työpäivien aamuina ikkunastani siintää jo lyhyessä ajassa rakkaaksi tullut työpaikkani, Kuopion tuomiokirkko. Vieläkin ihmetyttää, miten tässä näin kävi. Lähdin 2,5 vuotta sitten Pohjanmaalta työntäyteisen elämän keskeltä viettämään hiljaiseloa pohjoiseen. Ihastuin Rovaniemeen, sen ystävällisiin ihmisiin ja upeisiin maisemiin. Kiirekin tuntui siellä erilaiselta, jotenkin hitaammalta. Sain tehdä työtä josta pidin, ja tunsin löytäneeni oman paikkani. Jostain kumman syystä taivaallisen työnantajani suunnitelmat olivat kuitenkin toisenlaiset.
Vuoden Rovaniemellä olon jälkeen tupsahdin muuttokuormani kanssa Kuopioon. Olin saanut tuomiokirkkoseurakunnasta kanttorin viran, jota hain hetken mielijohteesta. Onneksi minulla oli aikaa sulatella asiaa puoli vuotta ennen muuttoani tänne. Asennoiduin niin, että koeajan jälkeen voin halutessani palata takaisin pohjoiseen yhden kokemuksen rikkaampana. Ajatus helpotti muuttokuorman pakkaamista toisen kerran vuoden sisällä taas eri puolelle Suomea, varsinkin kun rakkaus pääsi yllättämään Rovaniemellä viime metreillä ennen muuttoani Kuopioon.
Jo heti alussa huomasin kauhukseni tulleeni unelmatyöpaikkaan. Täältä ei niin vain lähdettäisikään takaisin. Työkaverit, kuorot ja seurakuntalaiset ovat ottaneet minut lämpimästi vastaan. Erityisen kotoisen olon ovat tuoneet myös samoilta Pohjanmaan kotikulmilta olevat lähimmät työkaverit. Pohjalainen suoruus tuntuu kierosti hyvältä täällä, missä rivien välien lisäksi välillä rivitkin pitäisi osata tulkita oikein.
Näyttää vahvasti siltä, että tänne Kuopioon on syytä alkaa kotiutua, vaikka rakkaimmat ihmiset ovatkin kaukana. Vapaapäivinäni pyrähdän yleensä Pohjanmaalle lasten ja isomummon luokse, sekä kerran kuussa Rovaniemelle. Harvassa ovat ne viikot, kun matkalaukku ei ole jäänyt edelliseltä reissulta puoliksi tyhjennettynä odottamaan seuraavia vapaapäiviä. Suuri toive olisi, että tämä reissaaminen vähenisi ja Kuopiosta tulisi joskus kotikaupunkimme. Sitä ennen täytyy tyytyä jo tutuiksi tulleisiin tutkimattomiin Herran teihin, joiden risteykset pääsevät kuitenkin yllättämään. Sillä matkalla pitää jaksaa istua autossa vielä tuhansia kilometrejä joka kuukausi.
Riikka Haapamäki, Kuopion tuomiokirkkoseurakunnan kanttori
