Uhka vai mahdollisuus?

Parisen viikkoa sitten, aamulla ensimmäisenä, muistin ystäväni kanssa illaksi sopimamme tapaamisen. Otin käteen puhelimen näpytelläkseni perumisviestin. Ahdisti. Jätin viestin kuitenkin lähettämättä.

Vastassa oli viikonloppu, jolloin minun tulisi suorittaa monia velvollisuuksia liittyen läheisten asioiden hoitamiseen, kuolinpesän siivoukseen jne. Viikonlopun jälkeen olisi edessä viikko lastenhoitoon liittyvine epävarmuuksineen. Perheen murrosikäisen oireilu pelotti ja pohditutti, ja päässäni muodostui monenlaisia kauhukuvia.

Niinpä otin jälleen puhelimen käteeni lähettääkseni ystävälleni viestin. Eikö hänelläkin olisi jotain tärkeämpää tekemistä, että olisi hyvä syy perua tapaaminen? En lähettänyt sitäkään viestiä.

Näine katastrofiajatuksineni, ahdistuneena ja peloissani, koko kehoni kertoi minulle kuinka nyt olisi parasta paeta kaikkea. Jättää lähtemättä. Pysyä kotona. Upota sohvannurkkaan. Torjua pelottava maailma, ja sen olisin mielelläni aloittanut perumalla sovitun tapaamisen.

Onko sinulle syksyn tulo uhka vai mahdollisuus? Aloitatko uudessa työssä tai koulussa? Huolehditko lapsen koulun aloittamisesta, iltapäivähoidosta, päivähoidosta, mummin terveydestä, rahan riittämättömyydestä, puolison kanssa kiristelevistä väleistä, auton katsastuksesta, asunnon huonosta sisäilmasta, mitä näitä nyt on? Kyllä meille huolehdittavaa riittää. Välillä asioita on sopivasti, niin että ne tulevat hoidetuksi aivan huomaamatta. Välillä jokin asia tuntuu kaatavan sinut täysin, etenkin jos niitä vyöryy päälle useita yhtä aikaa, etkä voi mitenkään olla varma miten saat kaikki hoidetuksi. Välttelet epävarmuuden aiheuttamia epämiellyttäviä tunteita loputtomalla suorittamisella, viinin naukkailulla, äärimmäisellä treenaamisella, someen katoamisella.

Omat katastrofiajatukset pari viikkoa sitten palauttivat mieleen taannoin Hesarista lukemani artikkelin, ja siitä yhden yksittäisen lauseen: AJATUKSET TAI TUNTEET EIVÄT OHJAA ELÄMÄN BUSSIA, VAAN NAVIGAATTORINA OVAT ARVOT. Yritin soveltaa tuota lausetta omaan tilanteeseeni, enkä perunut ystäväni tapaamista. Ajattelin, että tapaaminen oli tärkeä, eikä sen peruminen olisi antanut kuin hetken lohdun – häivähdyksen siitä, että itse hallitsen tilanteen.

Muistin myös lukeneeni samaisesta artikkelista ajatuksen, että tunteille ei tarvitse tehdä mitään. Ne saavat vain olla. Tunnistin, että samalla kun olin sotkeutunut omiin kauhukuviin ja katastrofiajatuksiin, yritin tukahduttaa siihen liittyviä epämiellyttäviä tunteita; pelkoa, ahdistusta, epävarmuutta. Ja päätin antaa tunteiden olla. Päätin, että ei haittaa vaikka tuntuu pahalta, teen sen mitä täytyy tehdä, koska minun arvoni sen sanelevat. En antanut ahdistuksen pilata suunnitelmia, vaan lähdin toteuttamaan niitä rauhassa, ahdistuksen kanssa.

Artikkeli, johon viittaan oli HS:ssa 11.7.19. Siinä psykologi Arto Pietikäinen puhuu tunteiden hyväksymisen puolesta, psykologisesta joustavuudesta, sekä arvoista. Siitä, että meidän tulisi miettiä mikä meille on tärkeää, ja miten meidän tulisi vaalia meille merkityksellisiä arvoja. Ja tehdä valintoja arvoista käsin.

Pietikäinen opettaa, että ajatuksiaan voi oppia tarkkailemaan kuin taivaalla lipuvia pilviä. Ja toteaa arkisesti: silloin huomaa, että mielessä liikuskelee kaikenlaista, mitä ei tarvitse ottaa kovin vakavasti.

Ei se ole niin vaarallista, jos tuntuu pahalta. Yritetään kahlata tämäkin syksyn aloitus kaikkine velvollisuuksineen. Tehdään se mitä pitää tehdä, vaikka vähän jännittää tai pelottaa.

Auli Kela, diakoniatyöntekijä, Siilinjärven seurakunta

 

Jätä kommentti

*