Voisi ajatella, ettei kaupunkilaispapin tarvitse lähteä työtehtäviin ruutukaavaa kauemmaksi, vaan jumalanpalvelukset ja muut seurakunnalliset tapahtumat toimitetaan optimaallisissa olosuhteissa sisätiloissa säiden vaihteluilta suojassa. Toki näinkin on, mutta kun työmaa on suuri ja erityisesti kuivan maan aikana praasniekka- ja ekumeenisia tapahtumia on lumikautta enemmän, sää voi yllättää. Ja olipa keli mikä tahansa, pukeutumiskoodista ei tingitä.
Olin menossa eräänä kesäisenä hellepäivänä muutama vuosi sitten tapaamaan sairaalaan seurakuntalaistamme normaalissa asussa, nilkkoihin asti ulottuvassa mustassa viitassa, sen päällä ohuessa mustassa puserossa ja skufiassa, papillisessa päähineessä. Astuin hissiin, jossa oli shortseihin ja t-paitaan pukeutunut mies. Tervehdin häntä, ja tästä hän rohkaistui kysymään: Taitaa olla aika kuuma tuossa asussa? Olette oikeassa, vastasin. Kysymys oli ymmärrettävä: pitkä, muutaman viikon ajan kestänyt yli 30 asteen helle riisui kansan mahdollisimman viileisiin asuihin, mutta työvaatteisiimme se ei vaikuttanut. Eihän palomieskään tai poliisi voi luopua työvaatteistaan työtehtävissään, vaikka kuinka helle piinaisi.
Tämä vuoden kesä on ollut säältään vaihteleva. Kaksi ekumeenista tapahtumaa on vietetty aivan päinvastaisessa säässä. Toukokuussa oli vielä toivoa ja uskoa poutaiseen ja kauniiseen kevääseen, mutta Maaningan Haatalassa helatorstaina toukokuun puolivälissä ekumeenisessa kevätkylvöjensiunaustapahtumassa vettä satoi pellon laidassa vaakatasossa. Väki kokoontui omakotitalon räystään alle katsomaan, kun luterilainen ja ortodoksipappi kävelivät kaatosateessa pellon laidalla siunaamassa kylvöä. Vesi siunasi meidät kaikki.
Kolme kuukautta edellisestä. Viime sunnuntaina vietettiin perinteistä ekumeenista luontokirkkoa Maaningan Korkeakoskella. Yli kahdenkymmenen vuoden aikana elokuun toisena viikonloppuna ei ole satanut kertaakaan, tosin pari vuotta sitten taisi hieman tihuuttaa. Tänä vuonna aurinko helli koko tehollaan. Säätä ei tarvitse jännittää, mutta sitä kyllä pysyykö ortodoksipappi rannalla vai tippuuko hän siunattuun veteen, kun hän siunaa ristillä jokiveden. Tähän asti on ollut onnea.
Pienet rukoushuoneet ovat kesällä lähes saunan veroisia. Kesällä juhlitaan monen seurakuntamme rukoushuoneen eli tsasounan temppelijuhlaa eli praasniekkaa. Tsasounat ovat yleensä pieniä ja niissä toimitetaan palveluksia pääasiassa kesäaikaan. Palvelukseen osallistuu pari-kolmekymmentä ihmistä, kymmenet tuohukset lisäävät lämpöä, pienessä rukoushuoneessa ei ole ilmastointia eikä ikkunoiden ja ovien avaamisesta ole juuri hyötyä. Kirkkokansalla on kuuma papistosta puhumattakaan, onhan päällä neljä kerrosta jumalanpalveluspukuja.
Vehmersalmen hirsinen rukoushuone metsäautotien varrella on seurakuntamme pienin. Tsasouna koostuu oikeastaan vain alttarista ja sisään mahtuu vain pappi, ja kanttori ja kirkkokansa osallistuvat palvelukseen ulkona. Palvelukset ovat siten luontokirkkoa parhaimmillaan.
Luonto on siis usein lähellä seurakunnallisissa toimituksissa. Joukkoon mahtuu yksi kokemus luonnon muuttumisesta kauniin aamuisesta auringonpaisteesta kaatosateeseen puolen tunnin aikana. Kesäkuinen praasniekkaliturgiapalvelus pyhittäjä Arseni Konevitsalaisen kirkossa Keiteleellä alkoi kauniissa auringonpaisteessa. Sää pilvistyi nopeasti ja katselimme huolestuneena kirkon ikkunoista millaiseksi sää mahtaa muuttua. Palvelus nimittäin jatkui ristisaatolla vedenpyhitykseen Nilakka-järven rantaan noin 300 metrin päähän. Ristisaatto alkoi ja marssiessamme kohti rantaa, tummat pilvet lisääntyivät. Rantaan päästyämme alkoi kaatosade. Toimitimme vedenpyhityksen normaaliin tapaan. Kirkkokansa pystyi suojautumaan sateenvarjojen alle, mutta papillisiin varusteisiin sateenvarjo ei kuulu. Sateessa uitettu papisto ja vedellä pyhitetty ristisaattokansa palasi takaisin kirkkoon juhlakahville.
Vaikka ortodoksipapin työasu on kuuma kesähelteellä, niin on siinä ainakin yksi hyvä ominaisuus: se suojaa erittäin hyvin itikoilta.
isä Harri Peiponen
Kirjoittaja työskentelee pappina Kuopion ortodoksisessa seurakunnassa. Aiemmin hän on työskennellyt mm. tiedottajana ja arkkipiispan sihteerinä Suomen ortodoksisessa kirkollishallituksessa.
Jari Holopainen
Itikka taitaa joissakin maamme murteissa tarkoittaa lehmää. On tavallaan mielenkiintoista, ettei papiston virkavaatteena käytettäne punaista. Se voisi vetää härkien huomion puoleensa.
Eino J.
blogitoimittaja ohjasi kommentoimaan myös naapurin kirjoituksia …
Seurakuntatyön tunnetuksi tekeminen on hyvä juttu. Tämä blogi kattaa näköjään kaikki Suomen kristityt pääsuunnat. Oikein hyvä.
Katolilaiset ja luterilaiset papit ovat ottaneet käyttöön pukutakin ja siihen liittyvän paidan. Kuinkahan tuo muoti sopisi ortodokseille? ja lieneekö tuo yleinen esim. isä Gamilon maassa?