Hassua, kuinka jotkut yksittäiset hetket jäävät mieleen vaikkapa vain yhden ainoan ohimennen ja mitään erityistä tarkoitusta vailla lausutun sanan vuoksi.

Hetket, kuten satunnainen vierailu silloisen tulevan vaimoni kanssa nyt jo edesmenneen mummoni luona Lieksassa joskus vuonna 1992. Istuimme keittiössä kahvia juoden, jutellen ja valokuvia mummolle näyttäen. Paperikuvia siis. Aitoa kamaa, ei mitään selfieitä. Kuvia opiskelija-asunnoista Kuopiossa, matkamuistoja ja satunnaisia otoksia sieltä täältä. Mukana oli kuva pariskunnasta, joihin opiskelijaelämän riennoissa olimme tutustuneet. Kesäinen kuva kahdesta iloisesta nuoresta ihmisestä. Sellainen elämäedessähymy molemmilla.

Kerroimme heistä ja muistakin uusista tuttavistamme. Mistä ovat kotoisin, mitä opiskelevat, mitä vanhemmat tekevät työkseen ja kaikkea muuta sellaista, mistä mummot ovat kovin kiinnostuneita. Jossain vaiheessa kerroimme tutustuneemme tähän pariskuntaan seurakunnan opiskelijaillassa. Että sellaisia vakavia ihmisiä, kommentoi mummo hiljakseen.

Vakavia. Sana, jonka ansiosta tämä tapaaminen on muistiin tallentunut. Odottamaton, yllättävä ja paljastava sana. Avaten minulle silloin jälleen pienen aavistuksen siitä ammottavasta kuilusta, joka erottaa toisistaan todellisuuden ja käsitykset siitä.

Itse en olisi määritellyt ystäviämme vakaviksi. Päinvastoin. Yhteiset hetkemme olivat täynnä kaikenlaista opiskelijahäröilyä, vitsejä, naurua, valvomista, hyvää syötävää ja muuta mukavaa. Vakaviakin teemoja sivusimme, totta kai. Alkavaan aikuisuuteen kun kuuluu myös se vimmattu tarve hahmottaa maailma hitusen ymmärrettävämmäksi ja siinä sivussa pelastaa se.

Olen tuhannen kertaa tuon tapahtuman jälkeen pohtinut, mikä leimaa seurakuntakuvioihin aktiivisemmin osallistuvat jotenkin vakaviksi, epäiloluontoiksi ihmisiksi. Oma kokemukseni on toisenlainen. Ja olen kuulkaa tavannut näitä ihmisiä monta. Hullun hauskaa ja viiltävän kipeää on ollut. Kyyneleet silmissä on naurettu, elämästä iloittu, hölmöilty ja heiluttu. Väliin jopa vakavoiduttu.

Vakaviakin ihmisiä seurakuntien aktiiveissa on toki tullut vastaan. Hyvä niin. Meitä on moneen. On vakavia, vaan ei vakavasti otettavia. Vakavasti otettavia, vaan ei vakavia. Vakavia vakavasti otettavia ja niin edelleen. Koko kirjo. Kuten kaikkialla muuallakin.

Ja vaikka neljännesvuosisadassa suomalainen kulttuuri on individualisoitunut ja maallistunut kovin, on silti hämmentävää kuinka yksittäisten ihmisten persoonat ja temperamentit yhä luovat mielikuvaa kokonaisesta hengellisestä yhteisöstä ja jopa itse Jumalasta.

Ja kyllä, ajoittain todella suren sitä, että seurakuntayhteisö on yhdenlainen mielensäpahoittajamagneetti. Kirkon edustamat iankaikkisuusteemat jostain kumman syystä kun vetoavat keskimääräistä enemmän tiettyihin huolehtivaisuuteen taipuvaisiin luonteisiin. Ja siellä missä kaksi taikka kolme vakavaa suuresti huolehtivat ja pahoittavat mielensä, ei kymmenenkään joviaalin ja elämäänsä tyytyväisen ääni ylitse kuulu. Mutta Jumalan valtakunnassahan tilaa riittää. Niin mielensäpahoittajille, kuin heidän mielensä pahoittajilleen.

Nuo kuvaan tallentuneet nuoret ovat hyviä ystäviämme edelleen. Nykyään tosin keski-ikäisempiä ja rakkaampia vain. Ja elämä on edelleen iloista. Ja vakavaa.

Jarkko Maukonen