Valoa ja varjoja

Kävelen pimeällä metsäpolulla lyhty kädessäni. Lyhty valaisee polkua juuri sopivasti askelmieni verran. Nostan katseen polulta ja tähyilen metsään. Mitään en nää. Metsän pimeys on mustaa ja valotonta. Pimeyttä vasten lyhdyn valo on kirkasta ja häikäisevää.

Jos olisin metsässä ilman valoa, pimeys ei olisi mustaa. Se olisi erilaisia sävyjä, varjojakin näkisin. Jos taas olisin pelkästään valossa, en näkisi varjoja enkä pimeän vivahteita.

Käsi ylös, jos menit ulos viime sunnuntaina! Minäkin menin. Mietin, lähtisinkö lenkille metsään. En lähtenyt. Lähdin kävelemään rantoja pitkin, että saisin ahmittua auringonsäteitä mahdollisimman paljon. Pimeiden, harmaiden päivien jälkeen aurinko oli kuin harvinainen karkkipäivä! Ahmimiseksihan se meni. Joku kertoi olleensa ulkona koko valoisan ajan.

Sellaisenkin ihmisen olen tavannut, joka menee ulos vasta, kun aurinko alkaa laskeutua. Hän ei tykkää kirkkaudesta, hämärä on tutumpi ja miellyttävämpi.

Minäkin pidin aiemmin hämäränhyssystä. Vielä silloin, kun pienet lapseni pitivät minut kotona, aamun väsymys sai minut pitkittämään unen tilaa. Siksi aamulla sytytin vain välttämättömän valon. Ja tunsin oloni koko ajan väsyneeksi. Onneksi satuin kuulemaan tuolloin unitutkija Timo Partosen haastattelun. Hän vakuutti, että tarvitsemme valoa erityisesti aamuisin. Valo auttaa meitä pitämään sisäisen kellomme oikeassa rytmissä. Partonen vakuutti, ettei ole väliä millaista valoa aamulla saa. Kunhan sitä on klo 6-10 välillä mahdollisimman paljon. Varmuuden vuoksi ostin vielä kirkasvalolampun!

Tuota yksittäistä toimintatavan muutosta minussa voisi käyttää metaforana. Halusin siirtyä pimeydestä valon puolelle. Ehkä niin, mutta en silti koko ajan ole valossa.

En ole elänyt pitkiä aikoja masennuksessa, ja minun on vaikea ymmärtää lopulta millaista on olla masentunut. Olen kuitenkin hetkellisesti tipahtanut pimeyteen, ja tiedän millaista on nähdä valoa sen jälkeen.

Mitä masennus sitten on? Onko se pimeää mustaa, vaiko harmaata? Miten siitä voisi kertoa, että sen ymmärtäisi? You Tubesta löytyy video nimeltään Minulla oli musta koira. Siinä masennus on suuri, raskas seuralainen. Elävä, painava, rasittava.

Läheltä masennusta nähneenä voin todeta, että auttajana tunnen suurta avuttomuutta. Siksi mielelläni otan vastaan neuvon, että riittää, kun kuljen rinnalla. Hyväksyn, enkä hylkää.

Jos mietit ystävyyssuhteita, voit todeta joidenkin olevan pinnallisia, ehkäpä vain tuttavuuksia. Todellista ystävyyttä syntyy vain sellaisten kanssa, jotka jakavat kipuja toisilleen. Pappi, Kalevi Virtanen, kirjoitti Valo syntyy pimeässä –kirjassa näin: ystävä ei ole ystävä sen vuoksi, että hän on erinomainen, vaan siksi, että hän tulee vastaan niin inhimillisenä, keskeneräisenä ja rikkinäisenä.

Istun kerrostalokotini sohvalla. Sisällä on lämmintä ja mukavaa. Muutama kynttilä palaa. Ulkona verhojen takana musta pimeys, joka saa kodin tuntumaan turvalliselta pesältä.

Tänä aamuna pilkahti jälleen aurinko. Avasin verhot ja päästin sisään kaiken sen luonnonvalon, mitä Luoja tähän vuodenaikaan suo.

Tarvitsemme pimeää, että ymmärrämme valon merkityksen. Tarvitsemme valoa, että näemme itsemme ja toisemme.

Ensimmäinen adventti. Ensimmäinen kynttilä. Pian niitä on neljä. Ja sitten talvi jo taittuu, ja saamme koko luomakuntana kääntyä valoa kohti!

 

Auli Kela, Siilinjärven seurakunta, diakoniatyöntekijä

 

 

 

 

 

 

 

Jätä kommentti

*