Vankilan naapurista kirkon kupeeseen

Perinteen siirtoa

Vietin lapsuuteni ensimmäiset vuodet maalla pienessä kylässä. Mummola oli kilometrin päässä kodistamme. Kylätien päässä näkyi keskusvankilan päärakennus. Niin sanotut luottovangit kuljettivat hevosella polttopuita taloihin. Vangit oli puettu raitahaalariin. Asu oli tunnistettava ja leimaava, mutta ei sitä kukaan ymmärtänyt silloin.

Ensimmäinen julkisen esiintymiseni oli keskusvankilassa. Esitin vankien joulujuhlassa runon kynttilästä. Yleisön läsnäolo ei jännittänyt sen enempää kuin seurakunnassa esiintyessä. Raitahaalari tai liituraita, ihmisiä kaikki ovat kuitenkin.

Vietimme paljon aikaa mummolassa. Näin jo lapsena ukin ja mamman kunnioituksen omaa uskontoaan kohtaan. He ristivät ahkerasti silmiään eli tekivät ristinmerkkiä heille rakkaiden ikonien edessä. Harras toimitus tehtiin herätessä, aina ennen ruokailua ja illalla nukkumaan mennessä.

Mummolassa ei tunnettu käsitettä ”lasten ehdoilla” eivätkä lapset saaneet rynnätä ruokapöytään suin päin. Muistan ukin ankaran katseen, jos herkkuja ilmestyi liikaa pöytään paastoaikana. Hän totesi vain närkästyneenä, ”paastoaika” ja se oli siinä. Lasten syömisiä ei valvottu kovin tarkasti.

Muutaman kerran saimme selkäsaunan. Kerran kiipesimme veljen kanssa voimalinjaan katselemaan maisemia. Kun täti havaitsi vaarallisen leikkimme, hän oli odottamassa pylvään alla vitsa kädessä. En kannata ruumiillista kuritusta, mutta ei toimituksesta katkeruutta jäänyt. Meidänkin koviin kalloihin upposi tieto, että tuollaisessa leikkipaikassa voi henki lähteä. Asia tuli kerralla selväksi eikä toista kertaa tarvinnut voimalinjasta maisemia katsella.

Ukille tai mammalle ei sanottu koskaan vastaan ja heitä teititeltiin. Koska maalla ei ollut ortodoksisia jumalanpalveluksia kuin harvoin, sunnuntaisin kuunneltiin palvelukset radiosta. Ei ollut väliä minkä kirkkokunnan sanaa kuunneltiin. Hiljaa piti olla. Istuin nurkassa puulippaan päällä ja aika kului hitaasti. Neuloakaan ei saanut. Ja niin vain minunkin, vilkkaan lapsen takapuoli pysyi paikoillaan kun pakko oli.  Elimme patriarkaalisessa kasvuympäristössä, jossa idän kristillisyys rytmitti vuoden kulkua paastoineen ja juhlineen.

Täti pyöritti taloutta ja oli sukkela suustaan. Joka lauantai siivottiin ja leivottiin. Mummolassa kävi päivittäin väkeä, joka syötettiin ja juotettiin. Se oli pienimuotoista filantropiaa, lähimmäisenrakkautta. Vähävaraiset koululaiset saivat joskus eväät ja villasukat kumisaappaisiin. Opin tädiltä ettei antamalla köyhdy.

Millainen saldo jää käteen tällaisesta kasvuympäristöstä? Vankilan läheisyys tai pakolliset sunnuntaihiljentymiset eivät tuoneet angstia. Taustoistani johtuen, ärsyynnyn kuitenkin jos lapset hyppivät aikuisten nenälle röyhkeästi televisiosarjoissa. Lasten kasvatukseen sopivat samat säännöt kuin koirien kasvatukseenkin: pomo on oltava eikä se ole lauman pienin.  Näin on todennut myös Tommy Hellsten.

Ortodoksisuus on minulla pyhä asia ja uskonnon traditionaalisuus tuo turvallisuutta tällaiselle eläjälle kuin minä.  Traditioon kuuluville omituisuuksille saamme itse nauraa, mutta en tykkää että muut niitä osoittelevat. Ne ovat sisäpiirin juttuja. Uutta traditiota luodaan kuten kaikki sukupolvet, mutta arvokkaat asiat kannattaa kuljettaa mukana.

Meillä kaikilla on historiamme. Minusta se teki kirkosta leipänsä saavan sosiaalityöntekijän sielulla varustetun mummin, jonka rakkauden osoituksiin kuuluu oleellisena osana ruuan laitto.

Sirpa Okulov

kasvatusasiain koordinaattori,

Suomen ortodoksinen kirkko

 

Kommentit

  • Kaija

    Nimensä mukaisesti – valoisa pikkupoika kummitätinsä lempeässä opissa.

Jätä kommentti

*