Virtuaalimaailma oli käytössä Puijonlaaksossa jo 70-luvulla

Kun ihminen vanhenee, niin nuoruus korostuu, tai ainakin siitä puhuminen. Huomaan sen mm. siitä, että kun työssäni olen tekemisissä lasten ja nuorten kanssa, niin erityisesti kristinoppileirillä kesäisin olen usein aloittanut lauseen sanomalla: Kun MINÄ olin nuori…

On varmastikin hyvä peilata viisitoistakesäisiin nykynuoriin sitä, millainen leiripapin lapsuus ja nuoruus oli silloin joskus (ennen talvisotaa, tarkennan usein). En kertoakseni itsestäni, vaan sen ajan nuorista. Nuorten on tietenkin mahdotonta kuvitella ja ymmärtää, ei niin kauhean kaukaisia asioita kuitenkaan, mitä tehtiin niinä hetkinä, kun ei ollut mitään tekemistä.

Oli tylsää, ei nyt aina, mutta silloin tällöin. Energiaa oli enemmän, kuin ideoita tekemiseen. Se oli useinkin arkipäivää, vaikka lapsia oli pihapiirissä paljon enemmän kuin nykyään. Parhaat kaverit eivät aina päässeet silloin ulos, kun kävin hakemassa heitä, tai toisinpäin. Oli yhteinen ruoka-aika, flunssa, läksyjen tekeminen (harvoin), juhlapyhät, vieraita käymässä.

Ylipäätään, olinpa yksin tai kavereiden kanssa, kaikki tekeminen piti periaatteessa keksiä itse. Tylsintä oli kotona, koska siellä kaikki tekemiset oli tehty moneen kertaan ja seinät rajoittivat luovuutta liikaa. Lukemattomia kirjoja oli tietysti, mutta lukeminen vaati, ja vaatii edelleen, oman tilansa ja tunnelmansa.

Kavereiden kanssa keksittiin aina jotain ja pääsääntöisesti tekeminen tapahtui ulkona, talvellakin, vaikka toki myös talon kerhohuoneessa puuhattiin jotain, silloin harvoin, kun sää oli jopa meille liian huono.

Itse piti tehdä ja keksiä. Vanhemmat olivat töissä, isoveli oli liian iso ja pikkuveli liian pieni leikkimiseen. Televisio oli jo tuolloin kotitalouksissa ja joskus sieltä tuli seikkailusarjoja (Pyhimys, Batman, Robin Hood), joita samoja roolihahmoja esitimme lähimetsässä.

Tietokonetta on turha mainita, kun sellaista ei ollut, mutta mainita se täytyy, ei, sitä ei ollut silloin.

Piti vain ryhtyä miettimään ja laittaa mielikuvitus laukkaamaan. Ylipäätään sen ajan leikeissä leikkiin intiaania ja länkkäriä, teimme puista miekkoja ja jousia, linnakkeita ja väijyimme viidakoissa (silloin ei ollut punkkivaaraa).

Piti käyttää päätä. Päässä piti luoda ympärille toinen maailma, missä taisteltiin ja väijyttiin. Mielikuvitusmaailma, jota tänään kutsutaan virtuaalimaailmaksi, oli omassa päässä, itse keksittynä ja itse toteutettuna.

Nykyajan virtuaalimaailma on muualla, ei itse tuotettuna ja eikä omaa päätä ole tarvinnut vaivata. Nykynuori ei rakenna leikkejään mielikuvituksen varaan, sen mitä omat aivot tuottavat, vaan tieto syötetään muualta.

Aivoja pitäisi käyttää ja rasittaa koko elämän ajan. Tunneäly ei auta pitkälle. Luovuus ja tylsyys kunniaan!

isä Harri Peiponen
Kirjoittaja työskentelee pappina Kuopion ortodoksisessa seurakunnassa. Aiemmin hän on työskennellyt mm. tiedottajana ja arkkipiispan sihteerinä Suomen ortodoksisessa kirkollishallituksessa.

Kommentit

  • Veikko Kastinen

    Olen papin kanssa samaa mieltä. On parempi rakentaa oma virtuaalimaailma omaan päähänsä kuin muualla tuotettuna ja ohjelmoituna. Mielikuvitus ja leikki kunniaan.

Jätä kommentti

*