Vain yksi elämä, täällä

Pääsiäisen odotukseen ja itse pääsiäiseen, Kristuksen ylösnousemuksen juhlaan, liittyy aina suuri suru, mutta myös suuri ilo, aivan kuten meidän kaikkien elämäämme.

Kuolema on tullut oman seurakuntani jäsenille läheiseksi viime viikkoina ehkäpä juuri siksi, että ne, jotka itse ovat kastaneet, avioliittoon vihkineet ja haudanneet lukuisan määrän seurakuntalaisia monen kymmenen vuoden urallaan, ovat nyt itse tuonilmaisissa, kuten karjalaiset kauniisti asian ilmaisevat. Olemme kahden viikon sisällä saaneet suruviestin kahden pitkäaikaisen kirkon sielunpaimenen poismenosta.

Nämä rovastit, pitkästä urasta ja iästään huolimatta, eivät kuitenkaan saavuttaneet seurakuntamme vanhimman jäsenen elinvuosia – 102 vuotias Karjalan evakko Maria nukkui kuolonuneen vasta äskettäin.

Usein syntymäpäivillä päivänsankarit, jos juhlittavia vuosia on vähintäänkin Psalmi 90:ssä mainittu Meidän elinpäivämme ovat seitsemänkymmentä vuotta taikka enintään kahdeksankymmentä vuotta, toteavat ajan kuluvan vauhdilla.

Setäni, Karjalan evakko ja sotaveteraani, totesi 90-vuotispäivillään ajan menevän nopeasti. Pohdin tätä pitkään, mitä hän mahtoi sillä tarkoittaa omalla kohdallaan, entä yleisesti?

Voisiko se olla jotain sellaista, että me ihmiset noudatamme aika lailla samaa elämän kaavaa eivätkä poikkeamat siitä ole kovin yleisiä, erityisesti ennen sotaa syntyneille ikäluokille. Kun tehdään mitä muutkin, niin aika eli elämä vain kuluu siihen kummemmin kiinnittämättä huomiota. Ei ole tarvetta miettiä elämän suuntaa ja tarkoitusta, se oli kohtalaisen hyvin se mitä oli, sodan jälkeen osattiin arvostaa asioita eri tavalla. Perhe, työ ja säästäminen olivat kunnia-asioita, arvoja, jotka sisäistettiin normaaliin elämään kuuluvaksi.

Entä nyt? Jokainen meistä voi ajatella omaa elämäänsä ja pohtia ajan kulumista. Ja mitä vanhemmaksi tulemme, sitä enemmän saatamme ajatella mennyttä.

Vai ajattelemmeko? Varmastikin näin, mutta ajatuksemme saattavat suuntautua myös siihen, mitä emme enää voi tehdä. Nuoruuteen ja vielä keski-ikäänkin kuuluu tulevaisuuden suunnittelua, mutta mitä vanhemmaksi tulemme, sitä vähemmäksi mahdollisuutemme käyvät. Ajattelemme, ettei enää kannata, tällä iällä.

Eräs syntymäpäiväsankari puolestaan kuvasi omaa elämäänsä odottamiseksi. Nuorena opiskelijana hän odotti valmistumista ammattiin, sitten perheenperustamista, sitten lapsia, lasten muuttamista kotoa, sitten omien työprojektien toteutumista, ja sitten eläkkeelle jäämistä. Aina oli vain sitten kun…

Luulenpa, että jokainen meistä tunnistaa itsessään edellä mainitut piirteet.

Niin, mitä se Iso kirja sanookaan elinvuosista: … ja parhaimmillaankin ne ovat vaiva ja turhuus, sillä ne kiitävät ohitse, niin kuin me lentäisimme pois.

 

isä Harri Peiponen

Kirjoittaja työskentelee pappina Kuopion ortodoksisessa seurakunnassa. Aiemmin hän on työskennellyt mm. tiedottajana ja arkkipiispan sihteerinä Suomen ortodoksisessa kirkollishallituksessa

 

Jätä kommentti

*