^­Pääni on askarrellut jo pitempään kysymystä kirkon ykseydestä. Mitä se tarkoittaa ja edellyttää? Onko ykseys ylipäänsä mahdollista ja jos on, miten se toteutuu, ja millä tai ennen muuta kenen ehdoilla?

Yhtä mieltä olemista se ei ainakaan voi tarkoittaa tai sitten tilanne on toivoton. Ei nimittäin tarvitse kuin eksyä muutamalle kirkolliselle keskustelupalstalle, niin eteen avautuu aiheesta kuin aiheesta armoton mittelö, pyrkimys olla oikeassa aina ja kaikessa.

Oikeassa olemisen tarve näyttää välillä niin suurelta, että ihmiset suorastaan musertavat toisiaan. Voisi kysyä, millä ihmeen mahtikirjalla yksi jos toinenkin tuntuu asettuvan jumalaksi Jumalan paikalle. Tai tietävän prikulleen, mitä Hän mistäkin asiasta ajattelee. Jumalanhan piti olla myös salattu Jumala eikö vain?

Myönnän, ettei oikeassa olemisen tarve ole vierasta itsellekään. En esimerkiksi tahdo oikein ymmärtää, etteivät kaikki (vieläkään) voi hyväksyä niinkin selvää asiaa kuin naispappeutta. Mikä siinä kiikastaa, kun ei sen oppineiden mukaan suinkaan syntiä pitäisi olla.

Kysymyksiä on monia muitakin ja ihmisiä, joiden uskontulkinta, maailmankuva tai ihmiskäsitys ei välttämättä vastaa omaani. Miten suhtaudun niihin ja heihin, miten voin olla kaikkien kanssa yhtä, edistää kirkon ykseyttä niin kuin kristityn kuuluisi?

En tiedä, ja siksi kai aika ajoin ahdistaa.

Taannoisina aikoina kyselin ja tilaisuuden tullen jopa tivasin, eikö ykseyden tavoittelulle ja etenkin sisällölle pitäisi olla jotkut rajat. Eihän voi olla yhtä, jos eväät ovat ihan levällään?

Samalla tuntui, että ykseyttä osataan kyllä vaatia, mutta siitä yhteisestä ei osata tai rohjeta päättää.

Joku sanoitti tilannetta niinkin, että ykseyttä yritetään pitää yllä sulkemalla itselle epämiellyttävät ulos tai vaikenemalla, kääntämällä katse pois kaikesta vieraasta. Syntyy illuusio, että ollaan samaa mieltä, mutta kissan ollessa pöydällä huomataan, ettei yksimielisyyttä olekaan, ja kriisi on valmis.

Itse muistan makustelleeni arkkipiispan lausumaa, että yhteisessä pelissä pitää olla yhteiset pelisäännöt. Ajatus vaikutti oikealta ja järkevältä. Käsitin sen niin, että kirkon piirissä virallisesti hyväksytyt näkökannat olisivat niitä pelisääntöjä, joiden mukaan sitten joukolla mennään. Mutta ei elämä siltä näytä.

Nyttemmin olen alkanut kallistua ”yhden yhteisen nimittäjän” suuntaan. Vähän samaan tyyliin kuin on matematiikassa pienin yhteinen jaettava/tekijä/nimittäjä tai mikä se termi onkaan. Voisiko kirkossa olla ”suurin yhteinen nimittäjä”?

Ytimessä olisi Kristus, tuo jokaisen syntien tähden ristille ripustettu Jumalan ja ihmisen poika. Hän, jolla on todellista tekemistä ihmisen pelastuksen kanssa. Kehällä sitten muu, sinänsä tärkeä, mutta pelastuksen kannalta ei niin oleellinen.

Päätelmäni on turhan yksinkertainen, mutta eikö ykseys olisi näin helpompi saavuttaa. Ei tarvitsisi taittaa niin paljon peistä ihan jokaisesta asiasta, yksityiskohdasta ja vivahteesta. Pieni ihminen voisi jättää jotain myös suurelle Jumalalle!

Entisinä aikoina oli tapana puhua ”Kristuksen kirkastamisesta”. Eikö sitä sopisi tehdä nytkin, jättää oikeassa oleminen vähän vähemmälle ja vaikka totutella katsomaan myös sitä itselle vierasta, asiaa tai ihmistä, joka kuitenkin on Jumalan kuva ja jolla on oma tarinansa.

*****

Sain olla viime sunnuntaina Pyhäjärven kirkossa, Iisalmen rovastikunnan lähetysjuhlassa. Istumapaikalleni näkyi alttaritaulusta vain siivu. Siihen mahtui naulan lävistämä kämmen, ja se riitti. Vähemmän oli taas kerran enemmän.

MARJATTA PULKKINEN

Kirjoittaja on kiuruvetinen toimittaja, joka on ollut pitkään kirkollisissa luottamustehtävissä. Tällä hetkellä hän on mm. hiippakuntavaltuuston ja kirkolliskokouksen jäsen.