Internet on synnyttänyt ilmiön, jossa ketjukirjeitä ja elämänohjeita liikkuu verkossa ”lähetä ystävillesi” kehotuksin varustettuina. Kun tällaisen saa, miettii hetken, keille sen oikein voisi postittaa. Hätkähtäen huomaa, että postituslista muodostuu yllättävän lyhyeksi.

 Pirkko Lahtinen Suomen mielenterveysseurasta on käyttänyt metaforaa arkunkantajista kuvatessaan läheisiä ihmissuhteita. Käy läpi tuntemasi ihmiset ja mieti, ketkä kuusi (6) haluaisit kantamaan arkkuasi viimeisellä matkallasi. Heitä voinet sanoa ystäviksesi. Valitettavasti monen on vaikea löytää kuuttakaan kelvollista arkunkantajaa.

Ystävyyden peruskiviä ovat luottamus ja rehellisyys. Ystävyyssuhde on ihmissuhde – ei liikesuhde, jollaisia monet tämän ajan ihmissuhteiksi sanotutkin sidokset voivat perimältään olla. Joko tietoisena tai tiedostamattomana taka- ajatuksena on hyöty. Mitä hyötyä minulle koituu, kun olen tekemisissä näiden ja näiden kanssa? Liiankin tuttua harkintaa -vai kuinka?

Ystävyys on arvo sinänsä eikä sitä pidäkään arvioida hyödyn mittapuilla. Antaminen ja saaminen ovat itsestäänselvyyksiä. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Panos- tuotos- ajattelun sijasta on vallitsevana arvona toisen huomiointi kultaisen säännön mukaisesti ”tee toiselle mitä haluaisit tämän tekevän itsellesi”. Mutta miksi tämä on niin vaikeaa ja harvinaista?

Luottamuksen sijaan vallitsee epäluulo ja lähimmäisiä jopa pelätään. Tuntuu että nykyisin eriseuraisuus ja uhkakuvien maalailu vain kasvaa sekä vihapuhe yleistyy. Tällaisessa ilmapiirissä rupeaa herkästi näkemään mörköjä joka kulman takana ja koettaa etsiä taka-ajatuksia toisten viesteistä. Aito kohtaaminen on vaikeaa ja eläminen muuttuu peliksi. Ei ihme, jos hermot kiristyvät, verenpaine nousee ja moni kaatuu saappaat jalassa. Ympäristö ihmettelee: ”sehän oli niin energinen, puuhakas. elämänmyönteinen ja sosiaalinen sekä vahva persoona- aina menossa ja monessa mukana”.

On yhteisöjä, joissa voi sanoa ystävyyden vallitsevan. Ne ovat usein uskonnon, jonkin aatteen tai elämänfilosofian, harrastuksen tai perhepiirin yhteen sitomia. Näiden parhaita käytäntöjä tulisi levittää ja soveltaa käytettäväksi muilla elämänalueilla, työyhteisöissä ja organisaatioiden yhteistyösuhteissa. Toki noissakin on puutteensa, sillä pitkän päälle ihmisen raadolliset puolet pyrkivät pintaan, vaikka niitä sinnikkäästi torjuisi ja koettaisi ”elää ihmisiksi”.

Otsikon kysymys on varsin aiheellinen ja pelkäänpä, että vastaus on ikävä kyllä myönteinen. Jokainen katsokoon ympärilleen ja vaikkapa arvuutelkoon, ketkä olisivat kelvollisia arkun kantajia. Onnellinen olet sinä, joka voit sellaisia helposti paljonkin nimetä.

Upi Heinonen, lut. Kuopio. luottamushenkilö

Kirjoittaja on Kuopion Alavan seurakuntaneuvoston jäsen sekä ex- johdon konsultti ja tehnyt myös parinkymmenen vuoden työrupeaman esimiehenä kaupan ja rahoituksen aloilla.