Pullon henki hallintaan

Suomessa on jo pitkään jatkunut keskustelu, jossa alkoholihaittojen vähentämiseksi ehdotetaan vain alkoholin saatavuuden rajoittamista ja sen laimentamista. Tämä keskustelu on jälleen hallituksen alkoholipoliittisten linjausten jälkeen leimahtanut täyteen loistoonsa.

Alkoholin laimentaminen ja saatavuuden rajoittaminen kuuluvat ns. kokonaiskulutusmallin piiriin, jossa huomio kiinnitetään alkoholin kokonaiskulutusmäärään kansan keskuudessa. Kokonaiskulutusmäärä on erittäin helposti mitattava, kun samaan aikaan hyvän hoidon mittaaminen on asteen verran hankalampaa. Tämä kokonaiskulutusmalli onkin kuin lahja Ylhäältä yhteiskunnallemme, jossa talous-, tilasto-, suorite- ja talousvimma jylläävät niin lujaa, että heikompia pelottaa. Helpottavatko nämä vimmalla ylistetyt kokonaiskulutusmallin mukaiset toimenpiteet yksittäisen ihmisen; päihdeongelmaan sairastuneen tai päihdeperheessä kasvavan lapsen tilannetta?

Myönnän jo heti aluksi, että päihderiippuvuus aiheena on minulle henkilökohtainen ja käsittelen aihetta omien henkilökohtaisten kokemusteni pohjalta: itse kahden alkoholismiin kuolleen vanhemman tyttärenä ja entisenä lastenkotinuorena katson asiaa hiukan syvemmälle. Toisaalta, yhä jatkuvat opintoni sosiaali- ja terveysalalla, mielenterveys- ja päihdetyön opintoni sekä käytännön työkokemus (joskin vähäinen) ohjaavat ajatteluani niin, että pelkkä kokonaiskulutusmalliin juuttuminen ei ole ratkaisu Suomea vaivaavaan ongelmaan.

Kun puhumme alkoholihaitoista, tulisi meidän ymmärtää, mistä puhumme. Suomessa noin 540 000 ihmistä juo pullon koskenkorvaa päivässä. Tämä joukko juo puolet kaikesta kulutetusta alkoholista ja valtaosa alkoholin terveydellisistä ja sosiaalisista haitoista kohdistuvat näihin ihmisiin.

Auttaako alkoholin laimentaminen tai sen saatavuuden vaikeuttaminen päihderiippuvaista? Valtiotieteen tohtori ja THL:n erikoistutkija Christoffer Tigerstedt esittelee Teuvo Peltoniemen toimittamassa ”Pääasiana alkoholi” -kirjassa Ruotsin tilannetta: Ruotsi kielsi 1977 keskioluen päivittäistavarakaupoista ja korvasi sen ”kansanoluella”, jossa on alle 3,5 tilavuusprosenttia. Aluksi tämä hillitsi mallasjuomien kulutusta, mutta nykyisin kansanoluen suosio on romahtanut noin kuuteen prosenttiin ruotsalaisten kokonaiskulutuksesta. Tigerstedt kirjoittaakin tekstissään, kuinka kokonaiskulutusmallin mukaiset hintaan ja saatavuuteen vaikuttavat ratkaisut ovat Suomessakin korkeintaan kyenneet jarruttamaan, mutta eivät pysäyttämään alkoholin kokonaiskulutusta

Kuinka Suomi saisi pullon hengen hallintaan? Millä tavoin voimme lievittää alkoholihaittoja?

Useimmat sairaudet Suomessa ovat saaneet ”täydet oikeudet”, kuvailee psykiatrian erikoislääkäri Rauno Mäkelä aiemmin mainitsemassani Teuvo Peltoniemen toimittamassa kirjassa. Mäkelä jatkaa tekstissään kuinka ”Addiktioilta nämä oikeudet vielä kuitenkin puuttuvat.” Mäkelän kuvailema tilanne on todellinen ja kestämätön, varsinkin 2000-luvun Suomessa, jossa on tieteellisesti todistettu aivojen kuvantamismenetelmillä päihderiippuvuuden olevan sairaus. Meissä istuu edelleen tiukassa vanhakantainen ns. pahemallin mukainen ajattelu: useat näkevät edelleen päihderiippuvaisen täysin autonomisena henkilönä, joka pystyisi lopettamaan päihteiden käytön, jos vain itse haluaisi. Kun päihdeongelma nähdään pelkästään ihmisen omana valintana, luo tämä sairaudesta kärsivää ihmistä halventavan asenneilmapiirin.

Mielestäni hyvää alkoholipolitiikkaa tehdään tekemällä hyvää sosiaali- ja terveyspolitiikkaa. Alkoholistit ja suurkuluttajat perheineen tarvitsevat apua. On uskomatonta, että maassamme, jossa alkoholi on jo pitkään tiedetty olevan ongelma, on samaan aikaan päihdehuoltoa ja psykiatrista hoitoa ajettu alas kustannuksia karsimalla. Tässäkin valossa kokonaiskulutuksesta vouhkaaminen on ilmeisen hyvä keksintö. Hyvä hoito maksaa – muut keinot eivät ainakaan niin paljon. Inhimillisyys on jäänyt taloudellisen vimman jalkoihin. Näiden lisäksi Suomesta puuttuvat kunnollinen päihdeäitien hoito sekä kansainvälisten mallien mukaiset FASD – osaamiskeskukset.

Suomalainen yhteiskunta eli taloudellista nousukautta, kun hain äitini hänen elämänsä toiselta vieroitusjaksolta. Kysyin häneltä, mitä me nyt teemme. Hän puhkesi itkuun ja kertoi ettei tiedä, koska lääkäri ei ollut ehtinyt keskustelemaan hänen kanssaan kuin pienen hetken. Tämän lisäksi minut omaisena sivuutettiin täysin hänen hoitonsa aikana. Vuosi katkaisuhoidon jälkeen hän kuoli. Itse olin tuolloin vasta 17-vuotias, joten en tiennyt, mihin ottaa yhteyttä tai mitä tehdä. On myös myönnettävä, että minussa jylläsi vielä tuolloin pahemallin mukainen ajattelumaailma, jossa näin äitini juomisen pelkästään hänen omana valintana. Nyt olen oppinut toisin. Kannankin huolta siitä, että monet ovat nyt samassa tilanteessa kuin minä ja äitini olimme kymmenen vuotta sitten. Kuinka helpotamme näiden ihmisten inhimillistä kärsimystä? Vastaukseen ei sisälly ainakaan tilastojen siivousvimmaa. Kaikki lähtee inhimillisyydestä.

Kommentit

  • Ari Niemeläinen

    Raha ratkaisee kaikessa. Bisneksessä, eli tässä tapauksessa alkoholijuomien myynnissä; mitä enempi ja useammassa paikassa myydään, sitä parempi. Hoito ja ennaltaehkäisy, saman asian varjopuolet; mitä pienemmäksi menot saadaan sosiaali- ja terveyspuolella, sitä paremmalta tilastot ja kunnan talous muka näyttää. Rahat tulevat eri taskuun viinaksien valmistuksesta ja myynnistä, hoito/haittojen ennaltaehkäisy lähtevät eri taskusta (momenteilta). Ikävää on se, että me rehelliset veronmaksajat kannamme tästä kaikesta ja omasta taskusta lähtevästä rahasta/ haitoista laskun ja vastuun. Hoidamme, monesti ilman ammattilaisten apua vielä huonon alkoholipolitiikan ja alkoholin riippuvuuteen sairastuneen ihmisten hoidon ja muutkin seuraukset.

  • Tuula Kyyrönen

    Kiitos Sanna avoimesta ja viisaasta kirjoituksesta.

    Myös minä olen nähnyt läheltä alkoholismia nuoruuden vuosinani. Nyt kun aikaa on kulunut, ovat ajatukseni hieman muuttuneet.

    Lähtökohtana olisi katsoa totuutta silmiin. ”Se on sitä, mitä se on”.
    – alkoholismi on riippuvuus sairaus, valheiden verkko ja selittelyt sairastuttavat helposti läheiset ihmiset,
    – sairautta eivät paranna lääkkeet eikä se parane siirtämällä sitä muiden vastuulle.
    – paraneminen tapahtuu vain oman tahdon, ”pohjan löytymisen” kautta, se on vaikeaa ja siksi alkoholisti tarvitsee täyden tuen
    – koska kyse on sairaudesta, pitäisi päästä pois häpeän kulttuurista. Leimaaminen lisää yksinäisyyttä ja juomisen kierrettä.
    – alkoholistilla pitäisi olla luottamus siihen, ettei häntä jätetä. Että hän saa tarvisemansa tuen parantumisyrityksissään läheisiltä ja yhteiskunnalta eri hoitomuotoina.

    Tervehtynyt alkoholisti maksaa aiheuttamansa kulut moninkertaisena takaisin yhteiskunnalle saatikka miten perheen, lasten ja läheisten elämänlaatu paranee.

    • Sanna Antikainen

      Hei Tuula, kiitos itsellesi kommentistasi.

      Olet oikeassa varsinkin ”Koska kyse on sairaudesta, pitäisi päästä pois häpeän kulttuurista. Leimaaminen lisää yksinäisyyttä ja juomisen kierrettä.” tämän asian suhteen!

  • Jussi Kuosmanen

    Kiitos Sanna asiantuntevasta kirjoituksesta.

    Alkoholisteja on tässä maassa luokaton määrä. Silti leikitään ikään kuin heitä ei olisi. Myös hoitomuodoista suurin osa on hapuilua ja oikeastaan vain mahdollistamista. Erään tutkimuksen mukaan alkoholisteista vain 1/48000 oppii kohtuukäyttäjiksi. Siis käytännössä ei juuri kukaan. Silti sitäkin vaihtoehtoa tuputetaan.

    Meillä myös edelleen ihannoidaan selkeästi alkoholistista käytöstä. Olkoon esimerkkinä vaikka eräs mäkihyppääjä. Hänen sairauskertomustaan levitetään mediassa vuodesta toiseen sankaritarinana. Surullista, mutta kuvaavaa suomalaiselle dokaamisen glorifioimiselle.

    Rankkaan alkoholin käyttöön – ja alkoholismiin vielä vähemmän – ei liity MITÄÄN hienoa. Se on pelkkää surua ja sairautta. Kokemusta on. Liikaakin.

    • Sanna Antikainen

      Hei Jussi. Kiitos ja kumarrus itsellesi myös hyvistä kannanotoista tämän asian suhteen. Me molemmat tiedämme ettei rankassa alkoholinkäytössä ole mitään hienoa.

Kommentointi on suljettu.