Senat sakaisin

Ala-asteella kirjoittamista harjoitellessani muistan inhonneeni punakynällä tehtyjä merkintöjä, jotka vilisivät kirjoituksissani. Yritin aina parhaani, mutta jotenkin ne senat vaan olivat usein sakaisin. Opettaja käski minua olemaan huolellisempi. Tuska oli valtava, kun mielestäni yritin parhaani jokainen kerta.

Kolmannella luokalla sain matematiikasta ensimmäisen kerran nelosen. Se oli järkytys, opettajakin oli todella vakavan oloinen. Jouduin tukiopetukseen. Äitini kysyi kotona: ”Teitkö Sanna parhaasi?” Kerroin äidille, että tein. Äiti sanoi, että hyvä ja jatkoi, että se riittää.

Yläasteelle mentäessä kirjoittaminen oli helpottanut tukiopetuksen ansiosta, mutta pieniä kirjoitusvirheitä edelleen vilisi ja edelleen joskus myös senat menivät sakaisin. Jostain syystä englanninkielessä kirjoitusvirheitä ei minulla ollut ollenkaan niin paljon kuin äidinkielessä. Koulussa yritin parhaani kaikissa aineissa ja olin tasainen kahdeksikon oppilas. Englanti minulla oli 10, tämä johtui ihanasta ja huomaavasta opettajastani.

Luin kokeisiin aina huolellisesti. Tuntui kuitenkin siltä, että aivoissani oli jonkinlainen ”este”, jonka vuoksi en osannut selostaa paperille, mitä mielessäni tiesin. Se oli turhauttavaa, varsinkin kun kotonani asuva mies, eli isäni, oli akateemisesti lahjakas ja nuorena kympin oppilas. Hän kertoi minulle, että vain tyhmät lukevat kokeisiin. Tyhmä, sitä minäkin ajattelin olevani.

Äitini ei lukenut minulle juurikaan ääneen pienenä. Myöhemmin äiti kertoi käyneensä sen aikaista ”apukoulua”. Äidillä taisi olla myös lukihäiriö, mutta vakavampi sellainen. Mitään tutkimuksia ei siihen aikaan tehty. Omien kokemustensa pohjalta äitini kannusti minua opiskelemaan ja hänelle ne keskitason numeroni olivat upeita.

Lukion aloitin innokkaana. Pidin lukiossa psykologiasta ja terveystiedosta. Matematiikka oli minulle äärimäisen vaikeaa ja erotodistuksessani numerorivini onkin ”huikea”: 5, 4, 4. Kerran eräs opettaja kysyi minulta, että olenko sellainen heikkolahjainen.

Pikku hiljaa lukion oppimäärä alkoi kasaantua suureksi taakaksi. En pysynyt tahdissa mukana. Meille kaikille opiskelijoille tehtiin lukihäiriötesti ja jäin seulassa kiinni. Menin tarkempiin tutkimuksiin ja vihdoin sain sille ”esteelleni päässäni” nimen: (lievä) lukihäiriö, kirjoittamisen vaikeus sekä numeroista päätellen matemaattinen erityisvaikeus. Se oli vapauttavaa – en ollutkaan tyhmä.

En koskaan kirjoittanut ylioppilaaksi, mutta valmistuin lähihoitajaksi. Lähihoitajaopinnoissa minulla ei ollut hankaluuksia, koska aiheet kiinnostivat minua. Äidinkielikin sujui ihan hyvin. Huomasin, että mitä enemmän luin mitä tahansa kirjoja, sitä paremmin kirjoittaminenkin sujui. Nykyään ammattikorkeakoulussa minulla ei ole kirjallisten töiden kanssa hankaluuksia, mutta tarkka minun on oltava, erittäin tarkka. Muuten senat voivat mennä sakaisin.

Olen tähän mennessä kirjoittanut kymmeniä eri blogitekstejä ja lehtikirjoituksia. Innon kirjoittamiseen ja blogin perustamiseen sain päästyäni kotikaupunkini valtuustoon. Koin, että minun täytyy tuoda mielipiteitäni esille niille, jotka minua olivat äänestäneet. Jotkut ovat jopa kehuneet tämän kolmen vuoden aikana minua hyväksi kirjoittajaksi. Omasta mielestäni en kuitenkaan ole keskivertoa kummempi kirjoittaja, mutta kirjoittajana haluan kehittyä edelleen. Kun alussa aloin kirjoittamaan tekstejäni, pyysin ystävältäni apua. Hän luki tekstejäni ja opetti, miten asiat kannattaisi ilmaista. Opin aika hyvin hänen opeillaan. Hänen opetusmetodinsa ei perustunut punakynän voimaan vaan kannustamisen voimaan. Hän on nyt valmistunut opettajaksi, juuri tällaisia opettajia maamme tarvitsee.

Meitä lukihäiriöisiä ja muita, joilla on erilaisia kielellisiä ja matemaattisia vaikeuksia, on Suomessa paljon: joka 20. koululaisista ja aikuisista kärsii erilaisista oppimisen erityisvaikeuksista. Itseasiassa näiden ongelmien eksakti määritelmä on ”oppimiskyvyn häiriöt”, jonka alle kuuluu monia erilaisia erityisvaikeuksia. Oppimisvaikeus itsessään tarkoittaa erilaisia, tavallisesta poikkeavia tapoja oppia ja käsitellä tietoa. Ja näiden erityisvaikeuksien alkuperä on neurobiologinen. Tiesittekö muuten, että rapakon takana on oppimisvaikeuksista kärsivä kuningas, ja tuleva kuningatar Victoria on myös kertonut kärsivänsä samoista vaikeuksista. Tiesittekö myös, että kuuluisin arkkitehtimme Alvar Aalto kärsi myös oppimisvaikeuksista?

Kuten jo kirjoitin, on sanomattakin selvää, kuinka vapauttavaa aikoinaan oli saada nimi ”esteelle päässäni” ja saada tietää etten ole tyhmä. Kirjoittamisesta olen alkanut nauttimaan ja koen, että pystyn nykyisin ilmaisemaan ajatuksiani myös kirjoittamalla. Edelleen tosin häpeän kirjoitusvirheitä. Minusta tuntuu, että omissa teksteissäni näen sen kummajaisen edelleen punaisella alleviivattuna, kuten koulussa aikoinaan.

Akateemista koulutusta ja matemaattista ja kielellistä lahjakkuutta ihannoivassa maailmassa toivoisin muistettavan etteivät nämä lahjakkuudet ole ainoita lahjakkuuden muotoja. Taitava puuseppä on aivan yhtä lahjakas kuin matemaattinen gurukin. Empaattinen vanhuksia hoitava lähihoitajakin on aivan yhtä arvokas yhteiskunnallemme kuin ydinfyysikkokin.

Kaikille oppimisvaikeuksista kärsiville haluan sanoa, että alkaa vain koskaan hävetkö itseänne. Koskaan. Äitini opetus: ”Tee parhaasi, se riittää” on mielestäni hyvä ohjenuora niin elämässä kuin opinnoissakin.

Ps: Tähän kirjoitukseen sain innon, kun kirjoitin edellisessä blogitekstissäni jo otsikon päin hanuria. Hienoa kuitenkin on ettei kukaan ole kommentoinut sitä pieleen mennyttä otsikkoa negatiivisesti. Maailma on mennyt eteenpäin. Kiitos siitä!

Jätä kommentti

*