Jos ei tarvitsisi jossitella

Sanoin vuosikausia, että haluan urheilla niin, ettei sitten myöhemmin tarvitse jossitella eli pohtia pohtimistaan, mitä olisi voinut tapahtua, jos olisi valinnut toisin. Jossittelu-vapaa elämä tarkoitti minulle sitä, että voi vuosien päästä katsoa taaksepäin ja todeta tehneensä ja antaneensa kaikkensa. Olla sinut tapahtuneiden kanssa, koska voi sanoa ainakin yrittäneensä.
Nuorena olin jostain oppinut, että urheilussa vaaditaan vuodattamaan verta, hikeä ja kyyneleitä. Muuten ei ole kunnon urheilija. Tämä mentaliteetti johti usein siihen, että tein kaiken varalta hieman enemmän mitä oli kirjoitettu treeniohjelmaan. Ettei se oman potentiaalin ulosmittaaminen jäisi ainakaan kiinni omasta panoksesta ja kovasta työnteosta.
Tämä ilmiö lienee tuttu monelle urheilijalle. Se johtaa vaan turhan usein loukkaantumisiin ja ihmettelyyn, miten enemmän ei ollutkaan enemmän.

Urheilijan on oltava herkkänä sekä omien tuntemustensa, että jokaisen harjoituksen päämäärän kanssa. Kevyet painot ovat ohjelmassa varmasti tarkoituksella.
Mieli kuitenkin haluaisi mielellään aina enemmän. Tällä hetkellä itse treenaan vähemmän mitä koskaan ennen. Se nostattaa välillä pelon ja epäilyksen tunteita, koska mieleen on ohjelmoitu niin vahvasti, että enemmän on automaattisesti parempi. Toisaalta tiedän, että enemmän voisi kohdallani juuri nyt taas tarkoittaa nollatulosta.
Samaan aikaan mietin onko jonkinlainen tulos parempi kuin ei tulosta ollenkaan? Ennen olisin sanonut suoraan, että ehdottomasti ei tulosta ollenkaan. Kaikki tai ei mitään. Olenpahan ainakin yrittänyt kaikkeni. Nyt en ole enää ihan niin varma.

Kaikkensa antamisen voisi määritellä uudelleen. Ehkä se ei tarkoita sananmukaisesti sitä, että antaa kaiken itsestään niin, ettei lopulta ole enää mitään mistä ammentaa. Vaikka treenaan määrällisesti vähemmän, niin laadullisesti asiat ovat toisin: olen enemmän läsnä treeneissä, levollinen ja täynnä energiaa. Myös urheilun ulkopuoliset asiat ovat paremmin tasapainossa, kun kaikki huomio ei ole urheilussa. Kun oma kaivo on täynnä, on huomattavasti helpompaa antaa enemmän. Tai oikeastaan juuri sopivasti.
Olen todennut, että jossiteltavaa löytyy joka tapauksessa jos sitä haluaa löytää. Erityisesti, kun taaksepäin on helppo katsoa ja sanoa tänään asiantuntevasti mitä menneisyydessä olisi voinut tehdä toisin. On vaikea muistaa tarkasti millä tasolla oma tietotaito on tuolloin ollut tai mitkä olivat vallitsevat olosuhteet.
Tässä palataan jälleen itsensä tuntemiseen. Kun voi luottaa, että toimii parhaalla tavalla itselle kullakin hetkellä, ei ole tarvetta harmitella mennyttä. Tämä on vaikeaa ilman syvää itsetuntemusta. Se alkaa pysähtymisestä ja oman elämän arvojen ja tavan, jolla haluaa elää, kartoittamisesta. Itseään täytyy jatkuvasti kuulostella ja kysyä mikä on oikein ja totta minulle? Näin varmuus itsestä lisääntyy kuin huomaamatta, eikä silloin ole tarvetta jossitteluun, eikä myöskään varmuuden vuoksi tarvitse tehdä yhtään enempää.

Jätä kommentti

*