Loukkaannuttuani olen kuluneena kahtena vuonna saanut hieman etäisyyttä omaan kilpaurheilu-uraani. Erityisesti viime kesänä laitoin tekemiseni suurennuslasin alle, kun yritin ymmärtää, miten voin olla tilanteessa, jossa jo toista kesää peräkkäin katson kilpailuja kentän laidalta. Enkä seiso ulkopuolella yksin, sillä urheilijoiden loukkaantumisista saadaan lukea tuon tuosta.
Joskus loukkaantuminen on vain huonoa tuuria. Horjahtaminen kadulla, nilkan nyrjähtäminen, tartuntana saatu flunssa. Tällaisille ikäville sattumuksille ei voi tietenkään mitään.
Kuitenkin monesti urheilija loukkaantuu, koska hän ylittää kehonsa sietokyvyn rajat sen viestejä kuuntelematta. Keho tekee kyllä selväksi, kun sille riittää, mutta on eri asia lotkauttaako sille korvaansa.

Ensin keho kuiskaa. Se antaa jonkin vienon merkin, että nyt olisi ehkä hyvä jättää viimeinen sarja punttisalilla tekemättä tai pitää ylimääräinen lepopäivä. Sitten se kehottaa hieman jämäkämmin ja antaa selvemmän varoitussignaalin. Lopulta, jos mikään muu ei auta, keho huutaa kivusta. Yleensä siinä vaiheessa keho jo natisee liitoksissaan ja edessä on paniikkipuhelu lääkärille.
Urheilija harvoin reagoi kehon kuiskaukseen, koska huippu-urheilussa etsitään suorituskyvyn rajoja ja tietynlainen kipu kuuluu asiaan. Väitän kuitenkin, että jos reagoisimme kehon viesteihin ennen hälytyskellojen huutamista, voisimme estää monet vakavat vammat ja sairastumiset.
Tämä on ikuinen dilemma siitä milloin treenata ja milloin levätä. Miten voimme löytää tasapainon työn, palautumisen, perheen, vapaa-ajan ja harrastusten välille? Milloin väsymys on riittävää, jotta voisin antaa itselleni luvan levätä? Tässä odotusten ja vaatimusten ristiaallokossa jokainen meistä luovii parhaansa mukaan.

Itse olen harjoitellut tasapainon löytämistä, usein kantapään kautta, 17 vuoden urheilu-urani ajan. Oma mentaliteettini on ollut, että teen aina hieman enemmän mitä vaaditaan. Näin hoidan oman osani kunniakkaasti. Monesti suomalainen sisu ja en luovuta koskaan -mentaliteetti saadaan jo äidinmaidossa. Suomessa menestymistä ja voittamista ihannoidaan. Nämä ovat ilmeisiä syitä miksi treeniä saatetaan jatkaa fyysisestä tai henkisestä kivusta huolimatta.
Jos uskallamme katsoa pintaa syvemmälle, voimme löytää syvempiä syitä toimintamme takana. Olen liian usein jättänyt kehoni pyynnöt lepäämisestä huomioimatta, ettei kukaan vaan pääsisi haukkumaan laiskaksi tai syyttämään huonosta asenteesta.
Kun toisessa vaakakupissa on se, mitä muut minusta ajattelevat ja toisessa vaakakupissa on mitä kehoni yrittää minulle kertoa, pitäisi olla selvää kummalle puolen vaa’an tulisi kallistua.
Kuitenkaan se ei aina ole, sillä halu miellyttää muita on yllättävän vahva meissä ihmisissä. Enhän haluaisi tuottaa pettymystä kenellekään, joka odottaa minulta menestymistä.
Se ei voita kuka harjoittelee eniten, vaan kuka harjoittelee fiksusti. Keho on äärettömän viisas ja se voisi olla paras valmentajamme, jos vain kuuntelisimme sitä hieman enemmän.

Kirjoittaja on ammattiurheilija.