Kovaäänisin kriitikko löytyi yllättävän läheltä

Annamme helposti paljon painoarvoa sille mitä muut ihmiset meistä sanovat. Erityisesti julkisissa ammateissa kritiikiltä ei voi välttyä, mutta sitä on ihan meidän kaikkien arjessa. Emme voi koskaan tietää tarkalleen millainen kunkin tausta on ja mitä itsekukin käy läpi elämässään. Tämän ymmärtäminen toivottavasti laittaa harkitsemaan kahdesti jos aikoo arvostella toista ihmistä. Kuitenkin on yksi henkilö, jonka tunnemme läpikotaisin ja jonka kritisoiminen voi olla arkipäivää.

Koko alkuvuoden olen rakentanut urheilu-uraani uudestaan toisenlaiselle perustalle, kuin missä se on aikaisemmin levännyt. Kovan treenin ja itsensä äärirajoille viemisen sijaan olen harjoitellut syvästi omaa kehoani kuunnellen. Valehtelisin jos sanoihin, etten ole miettinyt mitä muut ajattelevat, kun en välttämättä olekaan enää se sama Sanna, joka halusi olla maailman paras kiekonheittäjä vaikka läpi harman kiven. Fakta on, että pääasiassa olen saanut ulkopuolelta vain kannustusta, ja itseasiassa kovaäänisin kriitikkoni löytyikin sisältäni.

Aloin vuosia sitten aktiivisesti muuttamaan sisäistä puhettani positiivisemmaksi, mutta en tajunnut miten kova kriitikko sisälläni edelleen asuu. Vanhat uskomukset, pelot, ajatus- ja käyttäytymismallit nostavat päätään jatkuvasti. Sisäinen kriitikko jaksaa murehtia miten vähän tällä hetkellä treenaan entiseen nähden. Se sättii, kun en puskemalla puske eteenpäin, vaan vaalin iloa tekemisessä yli tuloksen. Se huolestuu, kun yritän jotain uutta elämässä.
Lisäksi se jaksaa muistuttaa vanhoista mokista ja epäonnistumisista, joita muut ihmiset eivät varmasti ole miettineet ikuisuuksiin. Niitä ei ruoki kukaan ulkopuolelta, vaan ihan itse kaivan ne esiin. Muistan häpeän, kun satuin puhumaan väärässä paikassa liian kovaäänisesti, ja ärsytyksen huonosti menneen kisan jälkeen, jolloin halusin purra itseltä pään poikki. Kisapäiväkirjassa oikeasti lukee noin.
Ensimmäinen askel rauhoittaa sisäinen kriitikko on sen olemassaolon tiedostaminen ja ymmärtäminen, että kyse on vain ajatuksista. Sitten me keskustelemme. Kerron rauhassa, että seuraan nyt omaa polkua sydäntä kuunnellen, ja puskemalla tulee loukkaantumisia. Kriitikko jupisee miten tuolla tavalla ei tehdä kovia tuloksia. En väistä näitä ääniä, koska se mitä väistää, löytää kyllä luokse usein vielä kahta kovemmin. Lopulta se kuitenkin hiljenee, ja toki sisäinen kriitikko tulee usein takaisin, mutta sen sanomisilla on joka kerta vähemmän valtaa itseen.
Olenkin tietoisesti antanut enemmän elintilaa sisäiselle kannustajalleni. Se innostaa ja rohkaisee, on myötätuntoinen ja luo uskoa kaikkiin tilanteisiin. Se löytää aina oikeat sanat, sillä se tsemppaa meitä juuri kuten kannustaisimme hyvää ystäväämme. Sen sijaan, että mietimme mitä muut meistä sanovat, keskitytään siihen mitä sanomme itse itsellemme, koska sillä on oikeasti merkitystä. Olemme joka hetki itsemme kanssa, joten eikö nyt olisi hyvä aika alkaa olla itsensä paras ystävä?

Kirjoittaja on ammattiurheilija.

Jätä kommentti

*