Mitä jos liikuttaisiin ilosta?

Osallistuin jokin aika sitten liikunnan alan seminaariin, jossa yhtenä tutkimustuloksena esitettiiin, miten suomalaiset eivät liiku ilosta. Jostain syystä tämä särähti omaan korvaan ja jäin miettimään miksi näin on.
Ihmiskeho on luotu liikkumaan. Pieniä lapsia katsottaessa huomataan miten luontaista liikkuminen on.
Kolmivuotias kummilapseni ei pysy paikallaan hetkeäkään ja hän liikuttaa kehoaan varmaan puolessa tunnissa monipuolisemmin mitä moni tekee viikossa. Hänellä ei ole odotuksia liikkumista kohtaan, vaan hän tekee mikä on mielenkiintoista ja hauskaa.

Jos liikunta olisi yhtä hauskaa aikuisille, niin sitä varmasti harrastettaisiin enemmän.
Liikunnan kiistattomista terveyshyödyistä puhutaan valtavasti, joten jokainen varmasti tietää, että liikkuminen kannattaa.
Mutta järjen ääni ja tieto ei riitä pidemmän päälle liikuttamaan ihmistä, vaan sen tekee tunne. Missä vaiheessa liikunnasta katoaa se ilo, joka pieninä lapsina meistä suorastaan pursuaa?
Ymmärsin, että jäin miettimään tätä teemaa, koska omastakin urheilusta liikunnan riemu oli kuin varkain hiipunut parin vuoden loukkaantumiskierteessä.
Treeniin lähteminen tuntui vaikeammalla ja vaikeammalta. Minulla, joka olen aina rakastanut liikkumista.
Tajusin tämän johtuvan kovista sisäisistä ja ulkoisista odotuksista. En pystynyt tekemään treenejä kivun takia kuten oli suunniteltu, eikä kuntouttaminen tuottanut toivottua tulosta, ja tunsin siksi huonommuutta.
Odotukset ja liian kovat tavoitteet ovat omiaan tappamaan ilon.

Me asetamme helposti itsellemme kaikenlaisia odotuksia ja tavoittelemme ehkä jotain ihannehuippukuntoa tai -vartaloa lehtien palstoilta.
Sen ja sen saavutettuamme voimme olla tyytyväisiä ja iloisia. Entä jos voitaisiin olla juuri sellaisia kuin olemme, ja nauttia liikunnan tuomasta hyvänolontunteesta vertaamatta itseämme muihin tai ihannekuvaan itsestämme?

Itse lähdin pitkän treenitauon jälkeen liikkeelle, kun minut houkuteltiin salille hakemaan hyvää fiilistä.
Vaikka oma kunto tuntui kaamean alhaiselta, niin vedin syvään henkeä, laitoin häpeän syrjään ja lähdin matkaan tavoitteenani nauttia urheilusta. Se treeni, mitä olen viime viikot tehnyt, on tapahtunut puhtaasta ilosta. Ei pakkoa tai puurtamista, toki tosissaan tekemistä, mutta huumorilla höystettynä.
Olo on treenin jälkeen autuas ja jopa pirskahteleva. Voisinko säilyttää tämän fiiliksen jotenkin? Tiedän jo nyt, että haluan treenata ja sitten voin katsoa vieläkö se vie minut kilpailukentille. Mutta haluan säilyttää tällä hetkellä vallitsevan fiiliksen ja liikunnan ilon.

Ilo on tunne, joka laittaa liikkeelle. Jos jokin on tarpeeksi hauskaa, niin sitä tekee varmasti. Mitä elementtejä sinä tarvitset mukaan liikuntaan, jotta se olisi iloista? Ei liikuttaisi sen takia, että yhteiskunta sanoo, että pitää liikkua, vaan sen takia, koska haluamme. Lähtisitkö kanssani talkoisiin liikkumaan ilosta?

Jätä kommentti

*