Miten saada lapset liikkumaan?

Joukkueellinen arviolta 10­–12 vuotiaita poikia odotteli hallilla jalkapallotreenien alkamista. Yksi löysi hallin seinustalta keihäät, ja kohta heittopaikka oli täynnä Tero Pitkämäkiä ja Antti Ruuskasia.

Minua hymyillytti katsoa vierestä tätä, sillä pojilla oli hauskaa ja selkeästi tekniikat televisiosta katsottuina.

Huippu-urheilijoita tarvitaan esimerkiksi tähän. Näyttämään mallia ja innostamaan nuoria urheilun pariin ja kokeilemaan lajeja, joita ei ehkä muuten kokeilisi.

Kaikki lienevät yhtä mieltä, että liikunta on hyväksi jokaiselle. Mutta miten saadaan liikkumaan lapset, jotka eivät hingu treeneihin ja kisamatkoille?

 

Luin jokin aika sitten ystäväni facebook-seinältä, miten nuorempi hänen lapsistaan oli kokeillut useita lajeja, mutta jokaisessa niissä tähtäin oli nopeasti ollut huippusuorituksissa ja voittamisessa.

He eivät olleet löytäneet lajia, jota voisi harrastaa pari kertaa viikossa ilman kilpailua tähtäimenä liikunnan ilo ja hyvä fiilis.

Kommenttikenttä täyttyi muiden vanhempien päännyökkäyksillä, ja se huolestuttaa, koska tämä on omiaan tappamaan innon liikkumiseen kokonaan.

 

Tutkimusten mukaan vain kolmasosa suomalaisista lapsista ja nuorista liikkuu suositusten mukaan eli vähintään tunnin reippaasti tai rasittavasti jokaisena päivänä. Luin myös vastikään, miten jo 15-vuotiailla jääkiekkoilijoilla keho ei kestä kiivasta peli- ja treenitahtia.

Perimmiltään kyse on samasta ongelmasta, eli lapsena ei liikuta enää tarpeeksi omatoimisesti tai monipuolisesti. Eikä tätä edistä, mikäli ei ole lajeja, joita voisi harrastaa rennosti ilman tavoitteita maailmanmestaruuksista.

 

Koululiikunta voisi olla vastaus, mutta monella on siitä taas aivan päinvastoinen kokemus. Itselläni on siitä hyvät muistot ollessani urheilullinen lapsi, mutta toisaalta en tykännyt musiikista sen jälkeen, kun olin saanut kuulla olevani huono siinä.

Koululiikunnan pitäisi itse liikkumisen lisäksi tavoittaa liikunnan ilon pariin myös niitä lapsia, jotka luonnostaan ole luokan urheilullisimpia.

Miten voitaisiin näyttää, että jokaiselle on olemassa sopiva laji ja että liikunnassa on pohjimmiltaan kyse omasta hyvinvoinnista? Kilpailuhenkisimmät voi ohjata sitten urheiluseuroihin.

Vähemmän kilpailuhenkisille sen sijaan pitäisi ehdottomasti olla matalan kynnyksen harrastusryhmiä, joissa ei olisi vaatimusta taitotasosta, vaan halu liikkua ja kiinnostus lajia kohtaan riittäisi.

En ole tavannut yhtään pientä lasta, joka ei luontaisesti liikkuisi paljon. Jossain kohtaa into kuitenkin voi haihtua, jos vaatimukset kasvavat liian korkeiksi.

Kaikki eivät ole kilpailuhenkisiä, ja se on täysin ok!

 

Kilpailu on hyväksi, jos se edistää liikkumista. Jos se taas vähentää sitä, niin kisaaminen pitäisi jättää yhtälöstä pois.

Toki elämässä tulee vastaan voittoja ja tappioita, ja niihin voidaan oppia suhtautumaan urheilun avulla oikein jo nuorena, mutta kaikkien tie ei ole oppia tätä urheilun kautta.

Urheilijana haluan ehdottomasti olla kannustamassa jokaista liikkumaan, mutta muistuttaa samalla, ettei kaikista tarvitse tulla kilpaurheilijoita.

Jätä kommentti

*