Olin tällä viikolla vetämässä urheilukoulua pienille yleisurheilijoiden aluille. Hymy nousi korviin nähdessäni lasten innostuksen ja kuullessani miten 10-vuotias poika kertoi tohkeissaan hänestä tulevan isona keihäänheittäjä. ”Mahtavaa, sä pystyt siihen ihan varmasti”, sanoin, ja tarkoitin sitä koko sydämestäni.
Muistan miten olen itsekin aikanaan saanut tuulta siipien alle ja kannustusta omien unelmien tavoitteluun urheilukoulusta. Kaikki meistä tarvitsevat kannustamista. Niin kouluissa, harrastuksissa kuin työelämässä.
Haluaisin nähdä lasten ja nuorten pääsevän kasvamaan turvallisessa ympäristössä, jossa heitä rohkaistaan tekemään asioita ja kannustetaan ja tuetaan niin voiton kun häviön hetkellä.
Näin he oppivat, että tappion hetkellä he eivät jää yksin ja että epäonnistuminen on kokemus, josta on tarkoitus ottaa opiksi ja sitten jatkaa pää pystyssä matkaa. He ymmärtävät miten tunteita ei ole tarkoitus padota, vaan niiden on sallittua antaa tulla esiin, jotta niistäkin voi oppia. He oivaltavat, että elämään kuuluu ylä- ja alamäet, mutta olennaista on miten niihin suhtautuu. Ja kun saa itse tukea, sitä oppii antamaan myös muille.

Entäs me aikuiset sitten? Voi, kyllä mekin tarvitsemme kannustamista ja rohkaisua elämän polulla. Mutta lapsiin verrattuna me olemme usein itse itsemme pahimpia kriitikoita. Lapsi ei luonnostaan kritisoi itseään, mutta jostain syystä me aikuiset olemme siinä monesti mestareita.
Jos parhaalla ystävälläsi on vaikeaa, mitä sanot hänelle? On itsestään selvää, että suhtaudut häneen lempeästi, ymmärtäen, hyväksyen ja kannustaen. Ei tulisi mieleenkään lyödä lyötyä.
Silti teemme sitä itsellemme. Itseruoskinta ei kasvata, vaan kutistaa. Tiedän sen, sillä itse olen ollut kiireen vilkkaa kertomassa itselleni epäonnistumisen jälkeen miten pahasti möhläsin. Vuodet ja toisten tuki ovat kuitenkin opettaneet armollisuutta itselle.
Olen harjoitellut tätä niin, että aina kun huomaan puhuvani itselleni syyttävään sävyyn, katkaisen puheen kysymällä, sanoisinko näin rakkaimmalle ystävälleni. Jos en, niin lopetan tämän tuhoisan solvaamisen kierteen siihen paikkaan. Sitten sanon itselleni asiat, joita hän kaipaisi. Vaikka se tuntuisi aluksi hassulta.

Epäilijöitä ja lannistajia kyllä riittää. Älä ole yksi heistä, älä itseäsi tai muita kohtaan. Joskus riittää, että yksikin ihminen uskoo toiseen ja siitä rohkaisusta lähtien alkaa uskoa omiin mahdollisuuksiinsa.

Haastan siis sinut tänään kannustamaan kaveria. Ketä voisit tsempata? Kenelle (itsesi lisäksi) sanot rohkaisun sanan? Tee se nyt!
Tsemppaa säästelemättä. Sano ääneen kohteliaisuus, joka herää sisälläsi. Kannusta aina kun siihen on mahdollisuus. Tarvitsemme joukoittain ihmisiä, jotka rohkaisevat seuraamaan omaa sydämen ääntä kovemmin mitä lannistajat määkivät omia mielipiteitään. Ole se kannustaja ja rohkaisun ääni, jota toisella ei ehkä ole.