Paluu urheiluni juurille

Pääsin vuonna 2010 ensimmäisiin aikuisten arvokisoihin. Katsomossa vietetyn kiekonheiton finaalin aikana päätin satsata kuusi seuraavaa vuotta elämästäni täysillä urheiluun, Rion olympialaisiin asti.
Jos en olisi silloin saavuttanut kansainvälistä huippua, antaisin olla. Janosin kansainvälistä menestystä, koska kansallinen huipputaso oli jo saavutettu. Tunsin olevani jännittävän matkan alussa, vaikka olin jo siihen mennessä 10 vuotta prio-risoinut kiekonheiton lähes kaiken edelle.
En tajunnut silloin, että kilpaurheilun koukuttavuus perustuu satunnaisille palkinnoille. Tehdään töitä ja silloin tällöin saavutetaan niin kutsuttu kova tulos tai jokin muu virstanpylväs, kuten arvokilpailudebyytti. Se yksi hetki saattaa kantaa vuosia eteenpäin. Itselläni tuo yksi päätös, onnistunut kausi 2014 ja puolet kaudesta 2015 ja jonkinlainen päähänpinttymä, että parhaita heittojani ei ole vielä nähty, ovat kantaneet kymmenen vuotta.
Matkaan on mahtunut enemmän mutkia kuin kuvittelin, kuten elämään yleensäkin, mutta unelma olympialaisista on säilynyt.

Urheilu on rankka maailma elää ihmisenä, joka haluaa ottaa itsestään paljon irti, sillä harvoin on mihinkään täysin tyytyväinen.
Lisäksi ei välttämättä ole väliä kuinka hyvä on, jos toinen on tärkeässä kisassa parempi. Jossain toisessa tarinassa olisin voinut olla tyytyväinen ensimmäiseen Suomen mestaruuteen, jättää urheilun siihen ja kertoa loppuelämäni, kuinka tavoitteilin mestaruutta ja lopulta voitin sen. Näin ei kuitenkaan ole tässä tarinassa, jossa ihanneurheiljaminäni on ruuvattu MM-tasolle.

Nyt sytykkeeksi pitää löytää jotain muuta. Olympialaiset on siirretty ja olympiarajat – ja ranking ovat yleisurheilun osalta jäissä joulukuuhun asti.
Menestymismahdollisuuksilta kiinnostavampi arvokisa eli Pariisin EM-kilpailut peruttiin juuri. Kotimaisittain Kalevan Kisat toisi yhteen satoja urheilijoita, eikä vielä tiedetä onko niiden järjestäminen elokuussa mahdollista.
Kisoja ei nähdä myöskään Lapinlahdella, jossa olisin halunnut hyvästellä kotikentän ja -yleisön ja kiittää näistä vuosista. En vielä tiedä jatkanko ensi kesään.
Yhtälössä on niin monta muutakin tekijää kuin vain tahto. Näinpä saattaa olla, että valtava panostus tähän kauteen kulminoituu treenihallin takana järjestettävään muutaman heittäjän kilpailuun. Siellä on kuitenkin mahdollisuus tehdä tulosta.

Olen nuoresta pitäen halunnut tietää miten hyväksi voin kasvaa lajissani, missä ovat rajani urheilijana. Voin palata siihen, perimmäiseen syyhyn miksi urheilen.
Tärkeitä syitä ovat toki elämysten, yhteisöllisyyden ja inspiraation tuottaminen muille ihmisille, mutta ilman isoja urheilutapahtumia, ilman katsojia, on jäljellä enää minä, kiekko ja intohimo. Ihan kuten alussa. Voin palata heittämisen iloon ilman paineita menestyä arvokisoissa.
Toki tietynlainen paine on hyvästä, ja siksi mietinkin pystynkö latautumaan tarpeeksi, jotta voin treenata vielä täysillä kohti kesää.
Aion kuitenkin tehdä kaikkeni ja hakea latausta uudestaan rakkaudesta urheiluun.
Kirjoittaja on ammattiurheilija.

Jätä kommentti

*